Runar Schildt Noitametsä

Runar Schildt (1888 -1925) oli suomenruotsalainen kirjailija. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa estetiikkaa, kirjallisuutta, taidehistoriaa sekä pohjoismaista historiaa ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuona 1910. Aluksi hän työskenteli yliopiston kirjastossa ja myöhemmin kirjallisuuskriitikkona, kääntäjänä sekä ohjaajana Ruotsalaisessa teatterissa. Vuonna 1915 hänet valittiin Holger Schildtin kirjankustantamon kirjallisuuspäälliköksi. Häntä arvostetaan kirjallisuutemme hienona Helsinki-kuvaajana. Noitametsä sisältää kahdeksan novellia ja on valikoima kokoelmista: Den segrande Eros, Asmodeus och de tretton själarna, Perdita och andra noveller sekä Häxskogen. Kokoelman esipuheen on kirjoittanut Hannu Kankaanpää ja valikoiman on koonnut Heikki Salojärvi. Teoksen on suomentanut Liisa Ryömä.

Olen aiemminkin todennut, että en ole novellien ystävä, mutta Alice Munron, Karen Blixenin sekä Katherine Mansfieldin myötä olen oppinut tekemään poikkeuksia. Minua kiinnostaa Runar Schildtin Helsinki-kuvaus ja silloinen ajankuva.


Schildt on arvostettu suomenruotsalaisen novellin mestarina. Suomenkielisessä kirjallisuudessa häntä on luettu ja tunnettu vähemmän. Tämä on ensimmäinen suomenkielinen valikoima Schildtin novelleja. Novellien miljöönä on Helsinki ja sen elämä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Novellien näyttämönä on milloin Kaisaniemi, Töölönlahti, Eläintarha, Vanha kirkkopuisto, Kauppatori, Kolera-allas, Viertotie ja välillä maaseutu mummolassa. Toisaalta joku kadunnimi kalskahtaa vieraalle kuten Vladimirinkatu, joka lienee nykyinen Kalevankatu. Ajankuva, sotien luoma jännitteisyys, yhteiskunnalliset muutokset ja ihmisten eriarvoisuus heijastuvat novelleissa. Schildtin tuotannossa korostuvat myös suomenruotsalainen yläluokka ja Helsinki-kuvauksen ohella myös kartanomiljöö.

Akilleen kantapää piirtää hienon ajankuvan Helsingistä herraskaisessa miljöössä. Pöyhkeä Gustaf Eytzing kohtelee ystävätärtään välinpitämättömästi, mikä antaa oivan tilaisuuden Signen viekkaaseen kostoon.

Nyt hän oli saavuttanut sen mitä oli toivonut jo viikkokausia mutta ei tohtinut saada itse sanotuksi, osittain koska inhosi kaiken laatuisia kohtauksia, osittain pelosta että Signe-neiti voisi keksiä hullutuksia. Eihän koskaan tiennyt mihin naiset voivat ryhtyä kun ovat rakastuneita.

Uusi elämä kuvaa Åke Holmin ajautumisen elämänsä taitekohtaan, että entisenlainen elämä on ohi. Novellin lopussa on yhtymiä edelliseen novelliin, kun Åke tapaa Gustaf Eytzingin entisen ystävättären Signe-neidin.

Varpunen kurkien karkelossa kertoo koululaisten tanssiaisista pääkaupungin Reaalilyseossa. Nuori koulupoika, Erik Lindberg, on kömpelö ja lainattu osaansa paremman puutteessa. Hevosten vetämät vaunut kuljettavat nuoria tanssipaikalle tutuissa maisemissa tässäkin novellissa. Erik Lindberg saa elämänsä tilaisuuden viedä koulun kaunottaren tanssiaisiin. Betsy Wicander piittaa vähät seuralaisensa yrityksistä toimia kavaljeerina. Erik kokee illan aikana pahimman pettymyksensä rakkauden saralla.

Perdita -novellissa eversti muistelee menneitä kapteenskan seurassa. Everstinna itse oli jo kaksi vuotta levännyt Vanhan kirkkopuiston sukuhaudassa. Kapteenska on tehnyt kauan palvelusta everstin puolesta, mutta nyt senkin aika on ohi. Mutta niin kuollut on myös Talvisadun Perdita, Marie Wising, josta nämä kaksi puhuvat. Tämä novelli sivuaa teatterimaailmaa ja menneisyyttä.

Eversti ei kuullut häntä. Hän seisoi aika pitkään aivan hiljaa ja katsoi sitä valokuvaa, jossa Perdita hymyili syli täynnä kukkia.

Heikompi kertoo Blomqvistin rakkaudesta ja tunteista Manjaan.
Kiven alla –novelli tapahtuu maaseudulla. Kertoja on palaamassa Helsinkiin pohjoisesta saapuvalla pikajunalla, mutta saa kuulla lippuluukulla junan olevan pari tuntia myöhässä. Hän harmistuu ja yrittää tuhlata aikaansa tutustumalla ympäristöön. Siinä odotellessa asemalle ilmaantuu väkeä eväsostoksille pohjoiseen menevästä St. Petersburgin junasta. Kertoja tunnistaa vilskeessä Karl Henrik Brismannin, jota alkaa seurata. Tämän arvoituksellinen käyttäytyminen saa kertojan unohtamaan harmittavaksi kokemansa junan myöhästymisen. Kertoja saa kuulla odotussalin emännältä, että hänen näkemänsä on toistunut päivittäin siitä lähtien, kun Brismann oli vuokrannut syrjäisen mökin kuukausi sitten. Miksi hänen tietämänsä henkilö toistaa päivästä toiseen junasta jättäytymisen aivan viimeisellä hetkellä aiheuttaen hämmennystä?  
Zoja kertoo naisen näkökulman juurettomuuteen. Varakkaan, venäläisen emigranttiperheen tytär ajautuu surulliseen ratkaisuun vieraassa ja uudessa ympäristössä. 
Niminovelli Noitametsä on kokoelman pisin ja viimeisin. Jacob Casimir on kirjailija, joka näyttää työnsä tuskan jopa irvokkaasti. Hän kirjoittaa mielessään lukunsa tietäen, tahtomattaan tai tahattomasti. Hän on ikään kuin itsensä loinen. Hän tallentaa ja taltioi hetket, kun vanhemmat kohtaavat hukkuneen poikansa.
Schildtin ironia avautuu eri suuntiin. Vaikka Veronica antaa Jacobille kieltävän vastauksen, niin siitä huolimatta romaanin tekeillä ollut kahdeksas luku valmistuu ja sitä seuraa vielä luku tai pari. Saatu vastaus ei latista kirjailijan kykyä kirjoittaa. Novellissa lienee oleellista, miten pitkälle tarina vie ajatukset jouluisesta tyhjästä suklaapallosta. Typerä esinekin olisi ollut tyhjyyttä parempi sisältö. Tätä novellia on sanottu kirjailijan omakuvaksi.

Minua ja minun kaltaisiani eivät mitkään kellot kutsu koolle. Meille ei ole sijaa elämän valkoisessa tai punaisessa kaartissa, ei huumaavia taisteluhuutoja, ei vuoroa jonossa, ei vuoroa jonossa, ei rauhaa, ei pysyvää sijaa. Ei meille.

Todennäköisesti minua viehättää Schildtin kyky kuvata ihmisiä, taltioida heidät rooleihinsa, ajankuva yhteiskunnan murroksesta ja tietenkin tuo kaupunki. Schildtin luoma tunnelma on upea, välillä liikutaan toden ja epätoden rajamailla.

Runar Schildt Noitametsä Novellin mestareita 1.
Love Kirjat 1985. Kotikirjasto