Michael Cunningham Lumikuningatar

Michael Cunningham (1952) kasvoi Etelä-Kaliforniassa La Cañada -nimisessä pikkukaupungissa. Varsinaisen läpimurtonsa kirjailijana hän teki Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Michael Cunningham asuu New Yorkissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Yalen yliopistossa.

Michael Cunninghamin Lumikuningatar kuului minulla kolmen odotetuimman kirjan joukkoon tänä syksynä. Edelle pääsivät kuitenkin kaksi saman kustantajan kirjaa, sillä Cristina De Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci Nainen ristitulessa oli varannut paikkansa jo aikoja sitten ja omat odotukseni olivat lujat myös Paula Havasteen Tuulen vihoihin. Cunningham kuuluu suosikkikirjailijoihini. Tutun kirjailijan matkaan on niin helppo lähteä. Aivan erityisesti pidän hänen kirjoistaan Illan tullen sekä Tunnit. Onnekseni luin jälkimmäisen kirjan ennen elokuvaa, koska elokuva liimaa itsensä niin kirjan päälle. Tunnit on parhaimpia katsomiani elokuvia, ei paras, mutta erittäin hyvä. Paras katsomani elokuva on Berliinin taivaan alla, joten on luonnollista, että sen paikkaa ei voi ohittaa, vaikka Meryl Streep onkin suuri suosikkini naisnäyttelijöissä. Mutta tuohon toiseen osuutensa on antanut Peter Handke. Luminkuningatar on Michael Cunninghamin kuudes suomennettu teos. Alkuperäisteos The Snow Queen ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Raimo Salminen.
 

Michael Cunningham aloittaa tarinan ilmestyksestä, kun eräänä pimeänä marraskuisena iltana jälleen kerran jätetyksi tullut Barrett Meeks kävelee New Yorkin keskuspuiston halki. Hänet on jätetty, mikä ei sinällään ollut uutta, sillä neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä jättöjä oli kertynyt useampia, aina kuitenkin tyyliään muuttaneita. Mutta nyt hän oli tullut hylätyksi viisirivisellä tekstiviestillä – ensimmäisen kerran. Barrett oli ylittänyt juuri Great Lawnin ja oli lähestymässä Metropolitan Museumia. Hän oli matkalla kotiinsa, jonka hän jakoi veljensä Tylerin ja tämän tyttöystävän Bethin kanssa. Siinä arkisena talvipäivänä hän kohtasi taivaalla vaalean sinivihreän valon alempana kuin tähdet, mutta korkeammalla kuin puun latvat. Kenties se on revontulien eteläinen oikku tai avaruusalus? Tämä valoilmiö kulkee tarinassa useammassa kohdassa.

Barrett seurasi tiedotusvälineitä, mutta yksikään jyhkeäleukainen uutisankkuri ei suunnannut katsettaan kameraan ja sanonut: Jumalan silmä katsoi eilen illalla Maahan…
Mikä siis – sikäli kuin eilisiltainen ilmaisi jonkin tarkoituksen, sikäli kuin taivaallinen silmä avautui juuri hänelle – oli julistuksen sisältö? Mitä valo tarkkaan ottaen halusi hänen tekevän?

Veljesten elämää värittävät ajankohtaiset tapahtumat sitovat kirjan arkitodellisuuteen, kun käydään presidentin vaaleja, Arafat tekee kuolemaa, Guantánamon kidutuksille saatu vahvistus. Cunningham ottaa näissä kantaa asioihin. Barrettin veli, Tyler yrittää kirjoittaa tulevalle vaimolleen, vakavasti sairaalle Bethille kappaletta.

Ongelma on siinä, että hän on päättänyt tehdä häälaulun joka ei ole pelkkää siirappia ja palvontaa mutta joka ei myöskään ole kylmä tai säyseä. Mikä loppujen lopuksi on oikea tapa tehdä laulu kuolevalle morsiamelle? Miten tilittää rakkautta ja kuolevaisuutta (aidosti, heittämättä mitään puolivillaista ”kunnes kuolema meidät erottaa” –juttua) sortumatta irvokkuuteen?

Kumpikin veli etsii eri suunnista vastauksia, Barrett uskonnosta ja Tyler huumeista. Beth puolestaan valmistautuu kohtaamaan kuoleman valmiina.

Ei hänen oikeastaan tee mieli mennä pitkälle, hänelle riittää kadun tarjoama yksinäisyys, julkinen yksinäisyys, seurattomuus ohikulkevien vieraiden ihmisten keskellä, se ettei kukaan halaa häntä, katsele häntä silmiin täynnä ihmetystä ja myötätuntoa, ällistelee häntä.

…Tyler tuntee halua nousta makuhuoneen ikkunalaudalle ja taistelee sitä vastaan. Mutta ei hän itsemurhaa aio tehdä. Ei helvetissä. Ja, okei, vaikka aikoisikin, niin nyt ollaan vain toisessa kerroksessa.

Kohtaus tuo mieleen Tunnit ja Clarissan laskeutumassa Richardin viereen betonitilkulle pyykkinarujen alle.

Lumikuningatar on upea lukukokemus, jonka rivit vangitsevat lukijan. Tarinan juoni on enemmän ajatuksissa kuin tapahtumissa, tuokiokuvissa kuin juonellisissa kerroksissa. Kirja on surullinen ilon ja toivon pilkahduksineen. Lukijalle jää selvittäväksi myös allegoriset viitteet H. C. Andersenin samannimiseen satuun, jossa Kai ja Gerda ovat kaverukset. Eräänä päivänä Gerda löytää maasta pyöreän peilinpalan, joka on peräisin Lumikuningattaren taikapeilistä. Saadakseen peilinpalan takaisin, Lumikuningatar kaappaa Kain, jota murheellinen Gerda lähtee etsimään päätyen lopulta Lumikuningattaren linnaan ja löytää taian vallassa olevan Kain. Kertooko Cunningham eheytymisestä, kasvusta? Omaa tietäänhän nuo veljeksetkin kirjassa hamuavat. Ja kehen Lumikuningatar viittaa? Kirjan nimi ei aukene minulle.

Jotkut kannattivat Lontoon mallia. Paljon pikku puistoja, joka puolelle. Se porukka hävisi. Vastapuoli ajoi läpi tämän jättimäisen puiston joka oli kilometrin päässä sieltä missä köyhä väki asui. Ja sanoi Frederick Law Olmstedille, ettet sitten suunnittele mitään mistä köyhät pitävät. Ei mitään paraati- eikä pallokenttiä.

En liitä tähän tekstiin linkkejä muihin, koska en halua saada vaikutteita omaan tekstiini, en tässä vaiheessa. Lukukokemus on niin tuore ja raakileinen, että haluan sisällön asettuvan mielessäni. Se minun on tehtävä tämän kirjan kanssa yksin. Kirja lienee suuria blogisuosikkeja, vaikka se ei yllä samalle tasolle kuin Tunnit ja Illan tulen.

Kirjan kansi, Central Parkin luminen käytävä, on lumoava ja täydellinen. Kannen valokuva on Pawel Gaulin ja kannen suunnittelu Eevaliina Rusasen. Tämä lienee kauneimpia kansia tänä vuonna, siitäkin huolimatta, että lumi, jää ja kylmyys ovat minulle hyvin, erittäin, täysin, kerrassaan vastenmielisiä elementtejä. Vihaan syksyssä sitä päivää kun lumi valuu pilaamaan syksyni, jonkun kurjan fraasin avulla, että saadaan valoisuutta, että saadaan valkoinen joulu. En minä tarvitse lunta edes jouluuni, sillä olen viettänyt sen niin usein ulkomailla ja niin tulen myös viettämään tulevaisuudessa. Siitä huolimatta lumihiutaleiden kirjoma maisema ja lyhtyjen suoma valo kannessa tekee halun päästä Central Parkin käytäville. Millaista siellä olisi kulkea talvella?

Matkamme päätepiste on tuskin koskaan se jota odotimme. Toiveemme saattavat vaikuttaa toteutumattomilta, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan toivoimme väärää asiaa. Mistä me – siis ihmiskunta – keksimme tuon oudon, järjenvastaisen tavan?

Michael Cunningham Lumikuningatar
Gummerus 2014. Kustantajalta. Kiitoksin