Riikka Pelo Taivaankantaja

Riikka Pelo (s. 1972) on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Taivaankantaja ilmestyi vuonna 2006. Se oli myös Runeberg-palkintoehdokkaana ja voitti Tiiliskivi-palkinnon. Taivaankantaja ilmestyy englanniksi 2014. Pelon toinen romaani, Jokapäiväinen elämämme, voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2013.

Taivaankantajan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun lopulle Etelä-Suomessa johonkin pieneen kylään. Maammo elää tyttärentyttären Vendlan kanssa vaatimattomissa oloissa. Maammo kasvattaa Vendlaa Jumalan sanan: Raamatun kappaleiden ja Siionin laulujen voimalla. Raamattu vie murheet. Raamatussa on maailman alku ja kaikki maailman lait. Vitsaa säästämättä Maammo kasvattaa pientä lasta. Pelo on ujuttanut tekstiin uskonsanoja ja – säveliä osaksi tekstiä, jolloin ne limittyvät tarinaan kiinteästi. Samalla ne tukevat tekstiä ja rytmittävät tekstiä.

Jossain etäällä on Taivasosa, jonne Maammo jo ikävöi. Kuvitelmissa on myös maaginen Hameidenmaa. Vendla vetäytyy itseensä. Hän ei puhu muille kuin Maammolle ja eläimilleen. Vendlan äiti, Pieta, on lähtenyt pois. Maammon voimat ovat ehtymässä ja muiden mielestä tyttörievun olisi parempi kasvaa toisaalla. Pietu, Vendlan äiti on tuomittu uskonsisarien -ja veljien yhteisössä. Pietu on maailmanlapsi. Tämän takia myös Maammo saa osansa paheksunnasta. Ja Vendlakin perii äitinsä teot.

Vendla on kiltti kiltti kiltti. Hän pukee itse uuden mekon päälleen, sillä pian he lähtevät. Maammon kanssa Kylälle, uskovaisten seuroihin. Vendla saa laulaa ja Maammo saa pyytää syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Myös ihmisen poika ilmaantuu paikalle, ja hän onnistuu rikkomaan hiljaisuuden ja saa tytön uskomaan sanojen voimaan. Tapahtumissa kolme lasta katoaa Maitojoen rantaan.

Taivaankantajan teemoja ovat uskovaisuus, syyllisyys ja hyväksyvyys. Tarinaa eletään lapsen näkökulman kautta. Seurat näyttäytyvät yhteisöä yhdistävänä ja jakavana elementtinä. Pelo käsittelee herkkää ja arkaa aihetta hyvin. Tiukan uskonyhteisön kontrolloiva, vartioiva ja tuomitseva asenne välittyy hyvin. Pelon teksti avautuu tältä osin paremmin, jos on elänyt kosketuksissa tuollaiseen yhteisöön. Myös vanhakantainen teksti avautuu tällöin paremmin.

Sitten Maammo kääntää päänsä pois, nousee ja lähtee sanaa sanomatta pois ja menee sisälle taloon. Maammo käy piilottomassa itkunsa salaiseen paikkaan. Maammolla on salaisia kätköjä niin kuin Vendlallakin on. Mutta sitten he lähtevät, ilman itkuja, hiukset kammattuina ja parhaissaan, sillä tänään on seurapäivä, Jumalan valittujen suuri juhla.

Luontokuvaukset koettelevat minua usein. Luontokuvauksissa kaislat ja kaislikko ovat erityisen suosittuja sanoja. Sana on kaunis, niin paljon kauniimpi kuin ruoko ja ruovikko, joka kuitenkin usein olisi se tarkoituksellisemman mukaisempi käsite monissa tilanteissa. Kaislikko ei vain ole järviruokoa.

Pelon tekstin hieman utuinen sävy on helposti tavoitettavissa. Tarina kulkee toden ja tarun rajamailla. Taivaankantaja on mielenkiintoinen ja hyvä kirja. Pelon teksti ei ole minulle aivan ominta, mutta se ei johdu niinkään tyylistä, vaan minä vieroksun aihetta, uskonyhteisön ahdistavuutta. Maaseudun lapsenkin osa on minulle outo. Vendlan osa on paikoin kovin karu ja surullinen. Pelo onnistuu kuitenkin kirjoittamaan asiasta tavalla, joka on minusta olennaista tällaisen aiheen yhteydessä. Väsyisin hyvin nopeasti hyminään ja gloriaan. Anteeksiannon osaaminen olisi armollista tässäkin yhteisössä, ihmistenkin keskuudessa.

Lapsen puhumattomuus ilmeni myös hyvin koskettavassa Helmi Kekkosen Suojattomassa. Aistin myös samoja ilmaisun vivahteita Emmi Itärannan ilmaisussa. Pidin aivan valtavasti Teemestarinkirjasta.


Riikka Pelo Taivaankantaja

Teos 2. p. 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Taivaankantaja on luettu myös näissä blogeissa:

Nannan kirjakimara

Kirsin kirjanurkka