Vaivaisukkojen paluu esittelee kaikki Suomen säilyneet vaivaisukot, joista on säilynyt 144 ukkoa ja yksi akka. Kirja taustalla on kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely, jossa oli esillä nelisenkymmentä vaivaisukkoa eri puolilta maata. Kirjan on toimittanut taidekriitikko Otso Kantokorpi. Aki Paavola kulki tuhansia kilometrejä vaivaisukkojen perässä ja valokuvasi ne. Vaivaisukoista on julkaistu aiemmin kirjat, jotka olivat sisällöltään enemmän kuvapainotteisia kuin tämä Vaivaisukkojen paluu. Vaivaisukkojen paluu -kirjan artikkeleissa ukkoja tarkastellaan niin kirkko-, taide- ja sosiaalihistoriallisten kontekstien valossa. Kirjassa pohditaan merkitystä tänä päivänä, säilymisen tärkeyttä sekä konservoinnin ja hoidon tarvetta jne.
Vaivaisukkojen kuvaamisessa on omat vaikeutensa, sillä osa sijaitsee kirkon ulkopuolella, osa kirkon sisällä, osa museoissa ja osa saattaa olla korjattavana. Olen itse kiertänyt satunnaisesti ukkoja katsomassa, sillä tieni on kulkenut keskiaikaisista kivikirkoista seuraavaan ja olen pysähdellyt vain satunnaisesti puukirkkojen pihaan.
Ensimmäisen kerran kiinnostuksen vaivaisukkoihin herätti Samuli Paulaharju 1910-luvulla. Hän valokuvasi, piirsi ja talletti ukkoihin liittyvää suullista perinnettä ja julkaisi useita artikkeleita. Mm. Perhossa rumaa ukkoa on jouduttu kaunistamaan: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”
Vaivaisukkojen veistotyyliä ei ole juuri kartoitettu. Osa muistuttaa saksalaista kirkollista puuveistoperinnettä, osassa saattaa olla vaikutteita jopa laivojen keulakuvista. Samoin ukkojen tekijät ovat usein tuntemattomia. Tai tieto on ollut yhdentekevä, kuten Aukusti Isokääntä totesi vuonna 1916: ”Tietysti se on jumalan töitä niin kuin muutkin äijät.”
Vaivaisukoilla oli tärkeä rooli entisaikaan eli varojen kartuttaminen kirkkojen ja tapulien kyljissä vähäosaisille kanssaihmisille. Tänä päivänä ne ovat kulttuurihistoriaa ja maamme omaleimaista perintöä, sillä niitä tehtiin Suomen lisäksi vain Ruotsissa, josta tunnetaan alle kymmenen ukkoa. Vaivaisukkojen synty liittyy uskonpuhdistuksen taustoihin, että kukin seurakunta velvoitettiin huolehtimaan omista vaivaisistaan. Aiemmin köyhäinhoito katolisessa Euroopassa oli organisoitu dominikaanien ja fransiskaanien munkkiveljestöjen kautta yleiseurooppalaisesti eli annetut avustukset saatettiin käyttää missä päin läntistä Eurooppaa hyvänsä. Uskonpuhdistajat ajattelivat, että paikallisten ihmisten antamien avustusten määrä kasvaa ja köyhyys poistuu.
Vaivaisukot ovat seisseet kirkkojen ovenpielissä tuulessa, tuiskuissa ja sateessa. Rinnassa tai sylissä olevasta aukosta on pudotettu lippaaseen rahaa köyhien avuksi. Pohjanmaan alueella ukot olivat tavallisempia, yleisimmin puukirkkojen yhteydessä kuin kivikirkkojen. Keskiaikaisten kivikirkkojen oven tai portin pielessä seisoo kerjäävä ukko esim. Maarian kirkon portin pielessä ja Mynämäellä eteisessä. Tyrvään kirkossa on uusi vaivaisukko, joka on veistetty tuhopolton jälkeen, Hauhon kirkon vaivaisukko on vanhin tunnettu ukoistamme eli Hauhon Bartimeus. Tänä päivänä Bartimeus on päässyt sentään kirkkosalin suojiin. Se saattaa olla 1600-luvun lopun perua. Suurin osa ukoista on 1800-luvulta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin, kuten vuonna 2012 käyttöön siunattu Rantsilan ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko oli ollut jo pitkään museoituna. Pernajassa on ukkoja edeltävä uhritukki kivimuurin edustalla.
Paikallisuus toi luterilaisessa Pohjolassa tarpeen kuvittaa vaivaiskassojen rahankeruuvälineet. Alkuun käytettiin tukkeja ja arkkuja kuten muuallakin. Sitten syntyivät vaivaisukot. Niiden luojina kunnostautuivat eritoten Pohjanmaan laivaveistämöiden koristepuusepät. Näin vaivaisukot on mielenkiintoinen varhaisen ITE-taiteen ja kuvanveiston sekoitus, jolla esimerkiksi kirkkojen koristeluissa on vuosituhantiset perinteet myös Suomessa.
Vaivaisukkoja varten syntyi oma muotokielensä, mutta ne heijastelevat toki oman aikansa käsitystä vaivaisuudesta. Esimerkiksi 1800-luvun ukoista moni on Suomen sodan (1808–1809) puujalkainen sotaveteraani. Vaivaisukko-hankkeen alkuunpanija, professori Seppo Seitsalo pohtii omassa artikkelissaan ukkojen omia sairauksia ja vaivoja lääkärin ja ortopedin näkökulmasta – pilke silmäkulmassa. Maakunta-amanuenssi Risto Känsälä ja pastori Ville Vauhkonen osoittavat puolestaan, että arkistot ovat monelta osin hyödyntämättä vaivaisukkojen tutkimuksessa.
Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman käsittelee Suomen maaseudun köyhäinhoitoa ja käytön taustaa. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat, että apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla.
Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko ja tietokirjailija Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. ”Näennäisen realistisina, mutta usein myös naiivin kömpelöinä veistoksina ne ovat herättäneet myötätunnon ohella hilpeyttä niin kuin monet ITE-veistokset nykyäänkin”, kuvaa Knuuttila. Myös Kantokorpi liittäisi vaivaisukkoperinteen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen jatkumoon.
Otso Kantokorpi & Aki Paavola (toim.) Vaivaisukkojen paluu
Maahenki 2013. Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta minua kommentilla!