Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

Sahar Delijani syntyi Iranissa, huonomaineisessa Evinin vankilassa Teheranissa vuonna 1983. Hän muutti perheensä vapauduttua Yhdysvaltoihin ja asuu nykyään Italiassa. Jakarandapuun lapset on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kirjailija on kertonut, että tarinassa on omaelämäkerrallisia osuuksia hänen elämästään ja kokemuksistaan.

Sain tänään loppuun Jakarandapuun lapset, joka kertoo iranilaisista ihmiskohtaloista. Kirjailijan sanat välittävät ihmisten kokemia tunteita, erossa olemisen vaikeudesta, epätietoisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Jakarandapuun lapset on riipaiseva, mutta avartava kirja elämästä vallankumouksen jälkeisessä Iranissa.


Ajallisesti tarina kulkee 1980-luvun alkupuolelta 2010-luvulle. Kerronnaltaan tarina on mosaiikkimainen, siitäkin huolimatta, että lopussa lankoja solmitaan yhteen. Henkilöitä on hieman liikaa hallittavaksi. Ensimmäisessä luvussa Azar on vankilassa ja synnyttää vankilan ankeudessa tyttären, Nedan, josta joutuu luopumaan jo sylivauvana. Vastasyntynyt tuo ilonkin hetkiä vankilan naisten karmeuteen hetken ajan. Toisaalla vankilassa Amir tekee omalle tyttärelleen rannekorua taatelinkivistä. Vankilakuvausta en olisi jaksanut lukea ilman toivoa ja iloakin. Maman Zinatin ja hänen miehensä Agha-janin sekä heidän tyttären Leilan kodissa on turva vankilaan joutuneiden lastensa lapsille.

Sanat kertovat tunteista ja ne välittyvät voimaa antavina:

Leila tiesi että hänen oli pakko lähteä. Mutta kului jonkin aikaa ennen kuin hän sai koottua kaikki voimansa ja vetäytyi erilleen Ahmadista hengittäen vielä viimeisen kerran hänen suustaan, hänen korviensa takaa, hänen hiuksistaan uhkuvaa savun tuoksua. Leila tiesi että osa hänestä jäisi tänne, ja tässä huoneessa, iho vielä kaipauksen ja tyydytyksen viime tähteistä kihelmöiden, hän katseli kuinka osa hänestä kuoli vääjäämättömän, peruuttamattoman kuoleman.


Lapset laskivat tähtiä kunnes nukahtivat. Aikuiset katselivat yllään lipuvia pilviä ja pitivät toisiaan kädestä. Kukaan ei tiennyt, oliko koti vielä pystyssä kun he seuraavana päivänä palaisivat kaupunkiin. Vai raunioina, säpäleinä, maan tasalla, tunnistamattomaksi muuttuneena.


Kaikki nuo odotuksen vuodet Maryan oli vakaasti uskonut, että jos he vain ylittäisivät rajan, he kumpikin olisivat turvassa, että tyttären vieminen sinne kauas olisi tärkein askel hänen suojelemisessaan menneisyydeltä, kuolemalta, vereltä. Niin kaukana Iranista he voisivat elää rauhassa. Šeidan onni olisi taattu, ja jollain tavalla kaikki olisi helpompaa

Loppupuolella lapset ovat aikuistuneet ja käyvät menneisyyttään läpi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Neda, Omid ja Šeida keräävät sirpaleista menneisyyttään. Iranin verinen lähihistoria on jättänyt jälkensä heistä jokaiseen. Teloitukset ovat särkeneet perheitä, perheenjäseniä on kadonnut, osa on paennut kauas pois. Jakarandapuun lapset on vaikuttava tarina äideistä ja tyttäristä, menetyksestä, rakkaudesta, epävarmuudesta sekä toivosta. Neda joutuu miettimään rakkauttaan Rezaan: Mutta tuleeko tästä ikinä mitään? Voiko vangitun ja vangitsijan jälkeläisten suhde toimia? Ollutta ja mennyttä, mutta ei tuollaiset jäljet haihdu vuosissa, menihän meiltä Suomessakin vuosikymmeniä oman kansalaissotamme jälkiä korjatessa.

Mahtaisivatko Nedan vanhemmat tunnistaa tuon nimen? Tiesivätkö he vangitsijoidensa nimiä, vai sanottiinko heitä vain veljiksi ja sisariksi, vai eikö heitä puhuteltu ollenkaan?

Jonakin päivänä minä vien sinut jakarandapuun luo, Neda ajattelee hymyillen ja sovittaa askeleensa Rezan tahtiin, työntää kätensä hänen käteensä. Tai ehkä me olemme jo matkalla sinne.

Iranin lähihistoria on minulle aika vieras, ja yhtälailla vieras on koko Lähi-idän historia, eri medioiden muokkaama fragmentaarinen kuva. Jakarandapuun lapset on vaikuttava ja koskettava lukuromaani. Kirjan tapahtumien ajankohta ja sen likeisyys nykyaikaan, tekee kirjasta lukukokemuksen, joka on pakko lukea. Kirjan lukeminen ahdistaa paikoin, sillä kirjassa on paljon tummia värejä, mutta siinä on myös rakkautta, toivoa ja uskoa. Tarinaa en pysty sanomaan kauniiksi kaikilta osin, mutta minusta tarina oli mielenkiintoinen ja jopa helpompi lukea kuin odotin. Kirjan ulkoasu on ihastuttava, sillä kukkiva jakaranda (Jacaranda mimosifolia) on lumoava puu violetinsinisessä kukkameressään.


Pääsiäinen on ihanaa hiljentymisen aika, aikaa lukea rauhassa. Lukupinossani ovat mm. Asko Sahberg Yö nielee päivät, Ann Cleeves Viiltoja sekä Daphne Kalotay Bolsoin perhonen. On ollut mahtavaa istua ulkona ja lukea. Innostun jopa haravoimaan pihan. Oletko huomannut, että kevätkynsimö ja kevättaskuruoho on aloittaneet kukinnan? Karhunlaukan lehdet ovat yhtä isot kuin tulppaanin, itse asiassa saa katsoa läheltä.



Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

WSOY 2013. Arvostelukappale.