Merete Mazzarella Elämän tarkoitus

Merete Mazzarella Elämän tarkoitus

Alkuperäisteos:  Om livets mening (2017)                                                                                                                                                                         

Suomentaja: Raija Rintamäki.

Teos on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta.

Tammi 2017. Kustantajalta arvostelukappale. Kiitoksin.

Merete Mazzarella on suomenruotsalaisen kirjallisuuden emeritaprofessori. Signe Merete Mazzarella on suomalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Mazzarellan äiti oli tanskalainen Annamarie Cleemann ja isä suomalainen suurlähettiläs Fredrik Wilhelm Schreck. 

Mazzarella kirjoittaa vakavista teemoista syvällisesti, mutta helppotajuisesti omalla jäljittelemättömällä tyylillään.  Olen lukenut kokonaisuudessaan hänen suomennetun kaunokirjallisen tuotantonsa. Viimeksi luin Aurinkokissan vuoden, joka jäi minulle lukukokemuksena hieman vajavaiseksi, sillä Mazzarella pohtii siinä hieman yksipuolisesti vanhenemista, maailmanmenoa, rakkautta ja ihmissuhteita, mutta kirjassaan Elämän tarkoitus hän palaa juurilleen, jossa kirjailija hellii lukijaa niin ajankohtaisuudellaan kuin myyttien kautta.

Kirja on jaettu kappaleisiin, joita ovat mm. maailmankuva, sattuma, kohtalo, valinta, pahuus, anteeksianto, suru, myötätunto, hyvä elämä ja credo. Kovin uskonnollisena Mazzarella ei tuo itseään esiin kirjoissaan, mutta hän esittää myös oman uskontunnustuksensa kirjaamalla asioita, joihin uskoo ja jotka tekevät hänen elämästään mielekkään. Hän kokee tärkeäksi avoimuuden elämän moninaisuudelle, ystävyyden, keskustelun, toivon, arjen ja ihmettelyn.

Maailmankuvaa Mazzarella pohtii. Mikä maailmankuva on ollut maailmanhistorian onnellisin? Arvelisin, että onnellisin maailmakuva vallitsi Euroopassa 1800-luvun loppupuoliskolla. Jumala oli tosin selvästi menettänyt merkitystään mutta ei ollut vielä kuollut, ja Marx oli olemassa mutta ei ollut vielä käynyt vaaralliseksi. Individualismi oli demokratisoitunut, toisin sanoen tullut yhä useamman ulottuville. Euroopassa oli enimmäkseen vallinnut rauha, tulevaisuusoptimismi oli suurta, ajatus jokaisesta oman onnensa seppänä tuntui vielä houkuttelevalta eikä ongelmalliselta.  Maailmankuvassa on olennaista, mistä vinkkelistä me lähestymme sitä eli olemmeko Euroopassa vai kolmannessa maailmassa. Individualismi ei nykyään ole oman tien kulkemista, yksin mutta vahvana, vaan se on joukon mukana olemista. 

Entä globalisaatio? Milloin kuulin ensi kertaa sanan globalisaatio? Vaikea sanoa, mutta tuskinpa siitä on yli kahtakymmentä vuotta. Mistä siinä oikeastaan on kyse? Siitä että maailman maat ovat taloudellisesti ja poliittisesti riippuvaisempia toisistaan kuin ennen. Ja että etäisyydet ja aika ovat kutistuneet. tiivistyneet. Kun tammikuussa 1957 vähän alle kaksitoistavuotiaana matkustin yksinäni sisäoppilaitokseen Englantiin, ei ollut puhettakaan, että olisin voinut käydä kotona ennen kesää, ei vaikka koulusta oli pääsiäisen tienoilla kuukausi lomaa. Kenelläkään ei liioin tullut mieleenkään, että olisin voinut soittaa kotiin, ulkomaanpuhelujahan soitettiin vain kuolemantauksissa.

Sattumasta, kohtalosta ja valinnasta Mazzarella kirjoittaa maaliskuussa 2015, kun 70-vuotispäivästäni oli kulunut kuukausi, juhlin kutsumalla koko suurperheeni Välimeren risteilylle. Ville-poikani perheineen, mieheni Larsin ja hänen kaksi poikaansa perheineen, Villen isän, Villen kaksi sisarpuolta, veljeni Martinin, Villen isän toisen vaimon, joka hänkään ei ole enää naimisissa Villen isän kanssa vaan otti mukaan uuden miehensä. Merete suvun matriarkkana sukujuhlissa luo horjuvan kuvan, sillä yhteen kokoontuu ihmisiä, jotka eivät ole edes mitään sukua toisilleen. Uusioperhekuvio toistuu usein hänen teoksissa.

Pahuudesta kirjailija kirjoittaa, että miten meidän pitäisi suhtautua siihen väkivaltaan ja iskuihin, jota me kohtaamme liian usein.  Emme ole turvassa enää missään. Ja mitä meidän pitäisi ajatella sadastaviidestäkymmenestä kristitystä kenialaisen Garissa-yliopiston opiskelijasta, jotka al-Shabaab murhasi pian sen jälkeen? Tai niistä sadastakahdestakymmenestäyhdeksästä, jotka surmattiin Pariisissa syksyllä 2015? Tai kolmestakymmenestäkahdesta Lahoressa tai kahdestakymmenestäneljästä Ranskan kansallispäivänä samana vuonna? Puhumattakaan kaikista uhreista Irakissa ja Afganistanissa. Nykyään pyrimme kaikin ajateltavissa olevin keinoin kesyttämään sattumaa, olemme jatkuvasti tietoisia riskeistä. Jotkut ovat jo varmasti jollakin matemaattisella mallilla laskeneet, mikä on uusien terrori-iskujen riski Pariisissa ja Brysselissä. 

Mitä on rohkeus? Rohkeus ei ole pelottomuutta, jotkut eivät pelkää koskaan mutta eivät silti käy rohkeista, koska heidän pelottomuutensa on mielikuvituksen puutetta. Rohkeus on sitä, että pystyy pelkäämään antamatta pelolle ja riskiajattelulle yliotetta.

Ranskalaisfilosofi Sartre uskoi nimenomaan valintaan, hän uskoi, että maailma itsestään on  mieletön ja voimme luoda mielekkyyttä ainoastaan valinnoillamme. Novellissaan Muuri hän kuitenkin antaa valinnan kohdata sattuman ja kohtalon.

Joskus sanottiin, ettei holokaustin jälkeen olisi mahdollista kirjoittaa kaunokirjallisuutta, mutta kyllä sitä vain on kirjoitettu kirjoittamasta päästyäkin, myös itse holokaustista. Holokaustigenreen tuntuu sitä paitsi kuuluvan laskelmoidun väkivaltapornografisia piirteitä. En ole mikään holokaustista kirjoitetun kaunokirjallisuuden tuntija; senkin tuntijaksi voi näet tulla. Voi tunnistaa yleisiä kaavoja ja niiden muunnelmia kuten dekkareissa ja trillereissä – mutta olen lukenut amerikkalaisen William Styronin menestysteoksen Sofien valinta. 

Elämän tarkoituksen moni kuittaa sen pohdinnan pelottavana urakkana, johon rohjetaan korkeintaan nuorena tai hädän hetkellä. Mazzarella katsoo saavuttaneensa iän, jossa tällaisesta vähättelystä ei tarvitse piitata. Ihmiset pohtivat elämänsä tarkoitusta enemmän kuin haluavat  tai pystyvät myöntämään sitä ääneen. Elämä voi saada rajallisena uuden merkityksen esimerkiksi sairastumisen, menetysten myötä tai elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä.

Pahuudessa Mazzarella käsittelee ikiaikaisten myyttien, intellektuaalisen puheen lomassa myös päivänpolttavia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuinka yhteiskunnassamme voi tapahtua esim. Vilja Eerikan kohtalo. Tätä tapahtumaa ei uskoisi voivan tapahtua meidän yhteiskunnassamme, että viranomaiset sivuuttavat tapahtuneet ja ummistavat silmänsä. Eikä sen saama kohu muuta sitä miksikään, vaan tekee sen täysin mahdottomaksi Vilja Eerikan iänkin huomioiden.  Mutta mitä meidän pitäisi - mitä voimme – sanoa suomalaisesta Vilja Eerikasta, jotka hänen lähimmät omaisensa murhasivat äitienpäivän vastaisena yönä vuonna 2012? Tuntuu lähes sietämättömältä lukea edes tätä melko pidättyväistä lehtiuutista, joka julkaistiin tuomion julistamisen yhteydessä: ”Kahdeksanvuotiasta oli jo pitkän aikaa pahoinpidelty ja nöyryytetty, kunnes hänen isänsä ja äitipuolensa lopulta surmasivat hänet teippaamalla hänet lakanan ja pressun sisään, niin että teippi peitti suun ja nenän. Tuomiolauselmassa kuvaillaan seikkaperäisesti tytön pitkittynyttä kuolinkamppailua.

Anteeksiannosta Mazzarella kirjoittaa, että syvemmin meitä haavoittavat läheisimmät, ja siksi kysymys anteeksiannosta muodostuu polttavammaksi suhteessa. Mutta kuka pystyy sanomaan, milloin on aika antaa anteeksi?  Minua kiinnostaa Mazzarellan ihmisyys, hänen taitonsa ja osaamisensa kiteyttää elämän tarkoitus.

Surusta Mazzarella kirjoittaa, että yksi sururituaali on  hautajaiset. Hautajaisissa alkaa ymmärtää, että vainaja on tosiaan kuollut. Kuollut ei kaipaa hautajaisia, sillä ne ovat jälkeenjääville. Kaikki eivät ole valmiita lähtemään, mutta kaikille ei riitä hoitoa edes tässä maassa. Kaikki eivät saa samanlaista mahdollisuuksia hoidon suhteen. Kaikkien elämä ei ole samanarvoista.

Myötätunnosta Mazzarella kirjoittaa romaanikerjäläisistä, kuinka meidän on helpompi olla katsomatta tai välttää ainakin silmäkontaktia. Voimme kulkea heidät havaiten, mutta silti näkemättä.

Credossa Mazzarella tuo esiin, että hän uskoo arkeen antropologina. Uskon henkilökohtaiseen. Sinä päivänä kun makaan kuolinvuoteellani, en ajattele kirjojani – niitä jotka olen kirjoittanut tai olisin ehkä vielä halunnut kirjoittaa. Ajattelen lähimpiä ihmisiäni.

Mazzarellan kirja on huikea ajatusten runsaudensarvi, joka ei edes tule avautumaan kerralla lukijalle, joten minäkin palaan hänen ajatuksiin yhä uudelleen. Minua viehättää Mazzarellassa hänen aitoutensa, hän ei tee itsestään täydellistä, virheetöntä tiedenaista ja arvostan hänen rohkeitakin ratkaisuja.  Itse pidän Mazzarellan monista kirjoista. Suosikkejani ovat mm. Juhlista kotiin, Illalla pelataan Afrikan tähteä, Uskottomuuden houkutus, Tähtien väliset viivat, Kun kesä kääntyy, Silloin en koskaan ole yksin, Hyvä kosketus sekä yhteisniteellinen Ensin myytiin piano ja Esitettävänä elämä. Esimerkiksi Hyvä kosketus olisi jokaisen hoitoalan työtekijän omaksuttava.

Kiitos Merete Mazzarella viisaudestasi, että sain lukea Sinulta jälleen kirjan.