Hanna Weselius Alma!

Hanna Weselius Alma!

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Helsinkiläinen Hanna Weselius on syntynyt 1972 Kajaanissa. Hän työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa. 

Alma! on Hanna Weseliuksen omintakeinen, kuvavoimaisin keinoin kerrottu esikoisromaani.  Weseliuksen ilmaisussa minua kiehtoi sen omaperäisyys, mutta olen enemmän tekstinlukija kuin kuvallisuuden ihailija. Luin Alman! erityisesti siitä syystä, että se palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla.  En kuitenkaan viehtynyt kirjaan täysin. Kirjan ilmaisuvoima teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse tarina. Teos jää kuitenkin mieleen.

Teoksen nimessä oleva huutomerkki ei ole mieleeni, se on tekstinkäsittelyssä hankala. Mikaela Strömbergin kirjassa Sophie on nimessä piste ja ärsyynnyin jo sen kirjoittamisesta. Toivottavasti näiden välimerkkien käyttö ei yleisty teoksien nimissä.

Ehkä parhaiten miellämme Alman hänen säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) puolisona. Alman ajankuvana on (1879–1964) viime vuosisadan alun Wien. Keskeisinä naisina kulkee Alman rinnalla suomalainen yksinhuoltaja Aino. Aino on kahden tyttärensä kanssa asuva kuvataiteilija nykyajan Suomessa.

Alma!  Olen jonkin aikaa tarkkaillut sinua ja sinun epäkiinnostavaa aviomiestäsi Gustav Mahleria, tuota valtionoopperan pääsäveltäjää ja kapellimestaria, tuota tötteröhattuista sammakkoa, ja tullut tulokseen, jota en odottanut. Asia on nimittäin, että hän ei luultavasti ole petollinen, kuten sinä ilta-aurinkoa niin surunhehkuisesti väläyttelevän lasi-ikkunasi takaa pelkäät ja kuten myös minä olen tähän asti vahvasti epäillyt.

Teos ei rajoitu Almaan kirjan nimen mukaisesti, vaan elää eri ajoissa, etenkin nykyajan Suomessa. Se kuvaa kuitenkin hyvin, minkälainen naisen asema on ollut ennen ja on nyt. Jossain toisaalla maailmassa 234 nigerialaista koulutyttöä katoaa. Tai eivät he katoa, asemiehet hakevat heidät mukaansa yöhön muuttaen nämä luvuiksi ei yksilöiksi.

Illalla tytöt ovat vetäytyneet koulunsa asuntolaan makuusaleihin. He ovat järjestäneet varvastossunsa riveihin maalaamattomalle betonilattialle, kiivenneet kerrossänkyihin, supisseet hetken kiihkeinä tytönasioitaan ja vähitellen nukahtaneet. Sitten maastopukuiset, kasvonsa huiveilla peittäneet miehet ovat kiivennet mustista ikkuna-aukoista sisään.

Aino lukee uutisista.  234 koulutyttöä on yhä kateissa jossakin Nigerian koillisosissa. 16–18-vuotiaat tytöt vietiin Chibokin kylästä mahdollisesti jonnekin Sambian metsän kolkkaan. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien panttivankeina.

Hahmoina on myös on 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja jopa alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle on oma osuutensa, kuin myös lakimiehelle.

ABDI NOJAA SEINÄÄN ja katsoo aukion keskellä seisovaa naista. Nainen on pysähtynyt siihen ja seisoo siinä mitä, kahdeksatta minuuttia. Edessään naisella on lastenvaunut.  Ihmiset kävelevät pitkin poikin ja ohittavat naisen kaikista suunnista niin, että nainen tulee muodostaneeksi aukion keskipisteen.

Tapahtumat tapahtuvat itsenäisesti ja irrallaan. Kerrontatasot vaihtelevat, naisen asema kolkuttelee erilaisina kuvina läpi kirjan ja tarina tempoilee eri suuntiin. Lopussa tarinaa saadaan kerittyä kasaan. Teos rakentuu hyvin fragmentaarisesti, sillä selvää juonta ei ole. En välttämättä kaipaa juonen läsnäoloa aina, mutta olisin tähän teokseen kaivannut sitä enemmän.

Blogeissa toisaalla: Tekstiluola,  Kulttuuri kukoistaa, Pieni kirjasto, Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus