Christian Rönnbacka Kaikki mikä kiiltää ja Terhi Nikulainen Menneisyyteen tatuoitu

Christian Rönnbacka Kaikki mikä kiiltää

Crime Time 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Christian Rönnbacka on suomalainen kirjailija, joka tunnetaan jännitysromaaneista. Hän on työskennellyt vakuutusetsivänä, keskusrikospoliisissa ja poliisina pääkaupunkiseudulla, joten ammatillinen tausta luo vakuuttavuutta tapahtumien kuvauksiin Olen lukenut aiemmat  Antti Hautalehto-sarjan kirjat, blogannut seuraavat Rakennus 31 ja Kylmä syli ja lisäksi olen lukenut myös Julman ja  Operaatio troijalaisen.

Kaikki mikä kiiltää on Rönnbackan viides dekkari. Tällä kerralla seurataan tarinaa huumerikosten parissa meillä ja muualla, vaikka tarinan keskiössä ovatkin timantit. Nuoret Porvoolaiset Anton ja Linda toimivat kansainvälisinä kuriireina Liverpoolin mafian leivissä. He kuljettavat huumeita ja pesevät rahaa kuljettamalla timantteja. Tosin he eivät itsekään tiedä, mitä he ovat kuljettamassa Amsterdamista Lontooseen. He eivät myöskään tiedä, että Europol seuraa heidän kintereillä.

Nuorten auto hyytyy kesken matkan ja vaihtaessaan uuden akun vanhan särkyessä siitä löytyy puolen miljoonan timantit. Nuoret häviävät vähin äänin kun eivät saa ohjeita ja lähettävät timantit kotiin selfiekeppiin piilotettuna. Nuoret palaavat takaisin Porvooseen saadakseen huomata, että mafian tappajat ovat heidän perässään.

KRP seuraa nuoria ja Pappa Lindfors huomaa sattumalta KRP:n varjostajat. Kerrottuaan asiasta rikosylikomisario Antti Hautalehdolle, Antti suivaantuu siitä, että KRP tekee keikkaa hänen tontillaan kertomatta asiasta. Yhteydenotoista huolimatta hän ei saa KRP:stä mitään irti. Niinpä Antti päättääkin lähteä pistäytymään Jokiniemessä.

- Onko sinulla tapaaminen sovittuna? vartijavahtimestari kysyi.

- En tiedä, Antti sanoi. – Ei vastaa puheluihin, joten tulin käymään.

- Vai silleen, mies katsoi epäilevästi Anttia. – Soitan ja kysyn voiko ottaa vastaan.

- Kyllä se voi. Sano että täällä odottaa vittuuntunut Hautalehto.

Tällä välin Antonin lapsuudenystävä sekä keikkojen järjestäjä Sebastian pakenevat henkensä edestä tappajia.

Hyttysten ininä loppui, mutta pohkeessa tuntui pisto. Anton säpsähti ja läimäytti itikan kuoliaaksi. Hän jäi tuijottamaan paneelikattoa ja joutui hetken miettimään missä oli. Sebastian oli googlannut vuokramökin Porvoon läheltä Sondbyn lammen rannasta. Kun mökin omistaja oli ilmoittanut mökin olevan vapaa, olivat he ajaneet sinne.

Minua huvitti tarinan miljöö, sillä Rönnbacka sijoittaa tarinansa usein Porvooseen, mutta nyt ollaan kotinurkillani ja marjamaillani. Tarinassa ihmiset kärsivät hyttysistä, mutta enemmän täällä hirvikärpäset  piinaavat ihmisiä loppukesällä.

Löytääkö Antti nuoret ajoissa? Pappa Lindfors ehditään teloa sairaalakuntoon jälleen kerran. Antin tiimiin kuuluvat konstaapelit Johanna Holm ja Petri Nummi ovat tällä kertaa statisteina. Sen sijaan ärhäkkä tekninen tutkija Simon Kannas saa näkyvämmän roolin. Antti ja Simon lähtevät tarkistamaan Sondbyn lammen mökkiä:

Antti ei ollut nähnyt Kannasta pitkään aikaan niin pirteänä kuin nyt avatessaan asehuoneen oven.

- Onko sulla koopeen lisenssi vielä voimassa? hän varmisti.

Simon nyökkäsi ottaessaan seinältä Heckler & Kochin konepistoolin… Antti valitsi itselleen samanlaisen konepistoolin kuin Simon…

- Mulle sopii jaloitella vähän, Simon totesi. – Kyllä tämä kroppakeikat ja penslaamiset voittaa. Vielä jos pääsisi vähän tärskäyttämään.

Pientä epätarkkuuttakin mahtuu mukaan:

Auto törmäsi liikennemerkkiä pystyssä pitävään betoniporsaaseen ja sammui. Lopulta mies laski kätensä. Jonna oli kiertänyt auton toiselle puolelle ja kiskaisi oven auki. Hän kurottautui sammuttamaan auton.

Vauhtia ja tapahtumia riittää tässäkin tarinassa. Poliisin tehtävät ovat poukkoilevia ja päällekkäisiä, sillä seuraavana minuuttina voidaan joutua kiirehtimään aivan jonnekin muualle. Siksi jotkut tapahtumista ovat irrallisia, varsinaiseen tarinaan liittymättömiä sivujuonteita. Rönnbackan kieli on pääosin kirjakieltä, vaikkakin Antti murjaisee aina väliin voi ristus -hokemaa. Aiemminkin olen todennut, että ”muumiruotsi” elävöittäisi kummasti tässä miljöössä. 

Rönnbackan teksti ja tarinointi koukuttavat. Luen kotimaisia dekkareita hyvin vähän, mutta Rönnbackan dekkareiden ilmestymisen seuraan. Mieluiten luen skandinaavisia ja brittiläisiä dekkareita.  Tämän tarinan tapahtumia on helppo seurata, kun osa tapahtumista sijoittuu kotinurkilleni. Pappa Lindforsin härskit naisjutut ja karski huumori ovat siistiytyneet. Tämänkertainen tarina tuntui jopa kesymmältä edellisiin osiin verrattuna. 

Antti Hautalehto toimisi hyvin televisiosarjana.  Alusta lähtien olen miettinyt Hautalehdon ehtivyyttä, sillä kateellisena totean, että hänellä tuntuu olevan vuorokaudessa enemmän tunteja kuin minulla, vaikka koirankin ulkoilutan samassa jokirannassa kuin Hautalehto.

Blogeissa toisaalla: Serentis ja Tuijata

Terhi Nikulainen Menneisyyteen tatuoitu

Myllylahti 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Terhi Nikulainen on työskennellyt pitkään aluekirjastonjohtajana Espoon kaupunginkirjastossa.  Hän aloitti kirjoittamisen työ ohella, mutta kirjoittaa nykyään päätoimisesti.

Menneisyyteen tatuoitu on Vera Ranta –sarjan aloitus. Sen päähenkilö on Pietarissa syntynyt Vera Ranta, joka työskentelee ylikonstaapelina Helsingin murharyhmässä. Tarinan tapahtumamiljöö on niin Kalliossa ja Toukolassa kuin Raumalla, mutta myös Porvooseen päin ehditään ajella. Myös Amsterdam liittyy tarinaan keskeisesti. Menneisyyden varjotkin kumpuavat voimalla esiin.  Tarina kulkee niin nykyajassa kuin sotavuosissa (1940–41).

Nainen istui nyt kuulusteluhuoneessa toisella puolella pöytää, Voitto Veran vieressä. He eivät olleet ehtineet puhua menettelytavoista, siitä miten toimisivat yhdessä, eikä aiempaa kokemusta ollut. Ensi tilassa pitää palaveerata, Vera ajatteli. Voitto vaikutti hänestä kuitenkin niin verkkaiselta, ettei pystyisi ainakaan äkkinäisellä tyhmällä kommentilla aiheuttamaan vahinkoa.

Vera kuvataan kauniiksi ja elegantiksi, mutta kuvaus on tehty perin kliseisesti. Rikospoliisia ei odottaisi näkevän vartalonmyötäisessä trikoomekossa piikkarit jaloissa. Venäläisyyden korostaminen toistuu turhan usein. Veran työparina on kuusikymppinen, ylikonstaapeli Voitto Aaltonen. Iäkäs, vanttera ja mahakas Voitto on mies kuin maalta.

Olemme tunteneet viisi vuotta. Meitä yhdisti kalevalainen maailmankuva ja kotiseutumme Rauman tienoo. Minähän asuin varhaislapsuuden Eurajoella, joka on hyvin lähellä Raumaa. Olemme tavallaan sukuakin: äitini sisar on naimisissa Josefiinan isän serkun kanssa. Kun bändini vieraili Nosturissa, tutustuimme, ja meille syntyi puolisen vuotta kestänyt suhde. Mutta olemme enemmän sielusukulaisia ja hengenheimolaisia kuin intohimoisia rakastavaisia, joten suhde päättyi.

 Vera ja Voitto pääsevät työn touhuun, kun Anette Koivunen soittaa Pohjan Neiti tatuointistudiosta Kalliosta poliisille, että ystävä ja työkaveri Josse, Josefiina Malmberg on löytynyt kuolleena.  Myöhemmin tulee ilmi, että Amsterdamissa on tapahtunut kaksi vastaavanlaista murhaa, joten kytkeytyvätkö ne jotenkin Jossen tapaukseen? Hermostunut Anette on paniikissa ja salaa ilmiselvästi jotain. Puhutettuaan Anettea Vera ja Voitto käyvät Josefiinan kotona, jonne he pääsevät sisään naisen laukusta löytyneillä avaimilla. Josefiinan koti oli varsin idyllisessä ympäristössä Toukolassa punamultatalossa likellä Annalan kartanoa. Myös edellisillan viimeinen asiakas Itis Korkman käydään puhuttamassa keskustassa Fredrikinkadulla. Tarinan olisi voinut kehitellä tälläkin joukolla, kun lisänä ovat mahdolliset kytkökset Amsterdamiin sekä Ylermi Nieminenkin. Onko Hedrika Ackermannin ja Kitty Verhoevenin kuolemilla kuitenkaan yhteyttä Suomeen?

Sarjamurhaajan metsästyksessä paahdettiin töitä. Amsterdamiin ja Tukholmaan lähetettiin KRP:n  kautta virka-apupyyntö. Rajoille toimitettuja tietoja täydennettiin piirroksella, jonka poliisin piirtäjä luonnosteli Anetten kuvauksen perusteella. Poliisi odotti että tärppäisi.

Menneisyyteen tatuoitu on kun ruusutarha konsanaan, sillä ruusuja riittää, sillä jopa Josefiinhan olkavarteen on ikuistettu ruusuköynnös.

Katseet vangitsi lipaston yläpuolella riippuva jättikokoinen taulu. Kuvan taustalle oli maalattu ruskean ja harmaan sävyillä ornamenttia, tai ehkä kuvioista hahmottui lehti. Lahoavien lehtien keskeltä työntyi tulipunaisten ruusujen köynnös, joka kiertyi kiertymistään ympäri. Köynnöksen keskelle muodostui yhä ahtaammaksi käyvä onkalo.

Nikulainen kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Tatuoidun ruusun tarinaa ei pysty ennakoimaan, mutta se ei johdu niinkään kerrotusta tarinasta, vaan enemmänkin rönsyilevästä henkilögalleriasta ja sivujuonista. Pidän enemmän siitä, että niin uhri kuin syyllinen ovat esillä pitkin tarinaa kunnon arvausdekkarin tyyliin kuin, että  sukusalaisuudet ja salaisuuksien kipuilu kytketään mukaan.  Kursivoitu sisäkertomus on tyypillinen ruotsalaisissa dekkareissa, mutta en ole kovin ihastunut sen käyttämiseen. Nikulainen hyödyntää sitä kuitenkin taidokkaasti.  Jään odottamaan jatkoa!