Sivut

torstai 6. lokakuuta 2016

Maylis de Kerangal Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät



Maylis de Kerangal Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Alkuperäisteos: Réparer les vivants, 2016
Suomentajat: Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2016. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa kirjasta.

Huom. Kerron tarinaa jonkin verran enemmän kuin tavalllisesti, joten huomioi se.

Maylis de Kerangal on arvostettu ranskalainen nykykirjailija. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on hänen yhdeksäs romaaninsa.

Lähdin lukemaan Maylis de Kerangalin teosta Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tiedostaen sen aihepiirin. Yleensä kartan sairausgenren kirjoja. Jouduin yhden chick litin kanssa miettimään, mitä järkeä tarinassa on, että en pidä sitä hyväksyttävänä. Mielessäni ajattelin, että voi, voi kun sun elämäs Will on surkeaa, todellisuudessa toivoin, että tietyt ihmiset eivät kuule ko. kirjasta ikinä.  De Kerangalin teoksesta tunsin, että sen ajatukset pystyn jakamaan. BTW kirjan lukemisesta, luin päiväsaikaan, sillä en halunnut tätä kuitenkaan unikirjakseni. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tapahtuu yhden vuorokauden aikana ja aikamuotona on kuluva hetki. 

Nyt on se hetki.
Aamu valkenee ja hahmoton alkaa hahmottua: elementit asettuvat paikoilleen, taivas erkanee merestä, horisontit muuttuvat näkyviksi.

Tarinan alussa kolme teini-ikäistä poikaa Christophe Alba, Johan Rocher ja Simon Limbres lähtevät aamuvarhaisella surffaamaan. Pojat saavat urakkansa valmiiksi ja lähtevät paluumatkalle. Keskimmäisenä ilman turvavyötä istuu Simon ja hänen elämänsä päättyy, kun kuskina toimiva Christophe menettää auton hallinnan kohtalokkain seurauksin.  Tarinassa tuodaan eri näkökulmia esiin, sillä tapahtumia seurataan niin Simonin vanhempien, sydänsairaan Claire Méjeanin kuin sydänkirurgien ja muiden työntekijöiden kautta.

Huoneen hämärässä
Seuraavassa tilanteessa Simon Limbres makaa koomassa pohjoisranskalaisessa sairaalassa hengityskoneeseen kytkettynä. Simonilla ei ole enää minkäänlaista aivotoimintaa, hänestä otettu EEG näyttää suoraa viivaa, hän on peruuttamattomasti aivokuollut. Kuollut on meille vieras, sillä emmehän me näe kuolleita  nyky-yhteiskunnassa. Olen itse seurannut kaksi ruumiinavausta. Toinen oli laiha mies ja toinen pullea nainen, todellisempi oli tuo mies. Hän olisi voinut ponnahtaa ylös minä hetkenä hyvänsä, sillä niin luonnollinen hän oli. Kuolema sinänsä aiheena ei pelota minua, koska olen lähestynyt kuolemankulttuuria eri tahoilta jo useamman vuoden ajan lähinnä menneisyyden näkökulmasta.

Ovatko nuo mahtaneet koskaan nähdä ruumista muualla kuin jossakin amerikkalaisessa tv-sarjassa, Totuuden anatomia, C.S.I., Mullan alla?

Oletteko te Simon Limbresin äiti?
Marianne Limbres nousi vuoteelleen istumaan, kun seitsenvuotias Lou tuo puhelimen. Marianne kiirehtii sairaalaan paikalle, vaikka kiire on jo ohi siinä merkityksessä kuin sillä olisi jotain merkitystä hänelle tai Simonille. Kiire on toisaalla. Sairaalan päivystävä lääkäri Pierre Révol ottaa Mariannen vastaan ja selittää tilanteen.
Simon Limbresin sydän sykkii yhä, vaikka pojan heräämisestä ei ole enää toivoa.  Päivystävä lääkäri haluaa puhua Simonista käyden läpi lomaketta listaten pojalle aiemmin tehtyjä toimenpiteitä. Missä on Sean? Odotustilassa muiden poikien vanhemmat listaavat poikiensa vauriot ja sekin avaa yhden näkökulman, kuinka arvioida haavereiden merkitystä.

…Jotta Marianne käsittäisi, että kaikki neljä tiedostavat millainen mieletön onni heitä on kohdannut, mieletön tuuri, koska heillä on vain murtumia, heidän lapsensa olivat turvavöissä, suojassa törmäykseltä…

Haluan nähdä Simonin / Haluan puhua Simonista
Pierre Révor kertoo tilanteen Mariannelle ja Seanille. Sanat ei elävä ja kuollut on ymmärrettävissä, mutta niiden omaksumista hankaloittaa Simonin tila. Myös elinsiirtokoordinaattori Thomas Rémige on paikalla. Remige tiedustelee, että sanoiko Simon koskaan mielipidettään elinsiirroista?

Mutta Simon Limbresin ruumis ei ole jähmettynyt, ja ongelma on juuri siinä, Simon rikkoi olemuksellaan vainajan ruumiin idean, koska se oli lämmin, elävän punertava ja liikkuva eikä suinkaan kylmä, sininen ja liikkumaton.

Claire Méjean
Claire Méjean on asunut melkein vuoden kaksiossa, jonka vuokrasi Pitié-Salpêtrièren läheisyydestä. Hän sai kuulla kolme vuotta sitten kardiologin vastaanotolla, että hänellä on myokardiitti. Keski-ikäinen sydänsairas Claire Méjean pääsee kiireellisten jonoon elinsiirrossa.

Simon Limbresin nimi ei näy enää viestinvaihdossa viraston ja niiden eri sairaaloiden välillä, joihin hän ottaa yhteyttä. Nyt alkaa siirrännäisten jakovaihe: maksa, kaksi keuhkoa, kaksi munuaista. Ja yksi sydän.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät välittää tapahtumien kulun kaunistelematta. Korostaisin kuitenkin kirjassa elämää ja sen suomia mahdollisuuksia, sillä takertuminen vain Simonin hahmoon jättää vain surun. Simonin menehtyminen on traaginen. Elämä loppuu toisaalla ja toisaalla se antaa jatkoajan.  Haluaisin sanoa, että älä pelkää tätä, vaan lue. Toisille tapahtumamiljöö on arkinen työympäristö kahvi- ja ruokataukoineen sekä työtovereineen.  Martha Carrare istuu työpöytänsä ääressä ja imeskelee nikotiinikapselia, tarkastelee luovutusdokumentteja tietokoneeltaan ja peruuttaa suunnitellun päivällistapahtuman. Thomas Rémige puolestaan huolehtii lemmikkitiklistään. Pierre Révol on omassa ympäristössään päivystysten mehiläispesämäisessä kuhinassa, poissa arkimaailmasta missä elämä jatkuu vakaana, päivät seuraavat toisiaan kirkkaassa valossa suuntautuen kohti tulevaisuutta.

14 kommenttia:

  1. Kerangal kirjoittaa kiihtyvätahtista kristallipisaroina helmeilevää, pitkälauseista miltei hengästyttävää tekstiä. Kirjailija ei pisteistä perusta eikä niihin panosta. Kuulasta kerrontaa, joka laakista asettaa ja palauttaa asiat - ne elämää suuremmat - oikeisiin mittasuhteisiin... Harvoin on kirja mennyt näin suoraan ihon alle. Kerangar välttää taitavasti sortumisen teatraalisuuteen tahi ylidramaattisuuten, joiden riski teeman huomioonottaen on varteenotettava. Linjakas ja lukemisen arvoinen teos, joka - kuten totesit - jättää elämälle sen ansaitseman mahdollisuuden...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotin, että Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät olisi ollut vaikeampi lukukokemus. Hieman arastelin iltoja, mutta lukujälki oli ihan hyvä.

      Poista
  2. Tämä on kirja, jonka vastaanottoon vaikuttaa paljon myös se, minkälaisia asioita on elämässä tullut vastaan. Tämän vuoksi laitoinkin omaan bloggaukseeni varoituksen.

    Tuo mitä Takkutukka sanoo teatraalisuuden välttämisestä on hyvä havainto. Tämä kirja olisi saattanur sortua lukijan tahalliseen itkettämiseen, mutta moiset karikot de Kerangal välttää hienosti.

    Hieman ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole blogeissa näkynyt. Sinun kirjoituksesi on ensimmäinen (omani lisäksi), jonka olen pannut merkille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sinun varoitus on kohdallaan. Itse mietin oikeastaan, että kirjoitinko liikaa. Minusta Simon ei riitä.

      Tämä ei ole helppo kirja, tämä olisi voinut lässähtää monessa kohdassa. Tuosta lopusta, mietin Clairea ja tuota ihmisten työarkea eli luin niistä mielelläni.

      Tätä ei ole blogeissa näkynyt, ehkä tätä arastellaan, siihen yritin panostaa omassa tekstissäni. Että lue rohkeasti. Minäkin karsastin tätä iltaisin, aluksi. Tässä on useampi taso ja tälle kannattaa olla avoin. Ja minähän en ole sairaus-genren lukija eli kirjassa on oltava jokin muu. Toisaalta en ole tietämätön ja tunnen velvollisuudekseni sanoa, jos jokin ylittää jonkin rajan. Jotta tämä olisi oikeutettu paikka kaikille.

      Poista
  3. Tämän kirjan nimi on kiehtova. Aihepiiristä on omakohtaisia kokemuksia, samoin kuolemasta noin muutenkin. Vaarana voi olla, että jopa ärsyynnyn kirjasta, jos se ei mätsää tietyiltä osin minun todellisuuteni kanssa. Mutta se on täysin minun oma ongelmani. Varmaan luen kirjan jossain vaiheessa, mutta tuskin ihan heti. Varaan luonnollisesti oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea kirjan vaikka ensi viikolla. :D

    Ps. Jos kirja on uutukainen, niin ehkä ei ole vielä ehtinyt blogeihin. Itse olen lukenut kirjasta myös Takkutukan blogista eli on noita postauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidän kirjan nimestä. Luulen, että voisit lukea tämän. Itse hieman arastelin tätä, en ottanut sänkyyn unikirjaksi. Karttelin ja mietin. Loppujen lopuksi tämä ei ollut hurja. Pystyin ymmärtämään tarinan. Itse asiossa minua kiehtoi Clairen osuus, minua kiehtoi työläisten arki. Mariannen tuskaa en yrittänyt jakaa.

      Poista
  4. Elegia esitti relevantin näkökannan tuosta omaa todellisuutta vastaavuden merkityksestä. Sillä on merkittävä osa lukukokemuksen muodostumiselle, oman elämäkokemuksen kautta kaikki koetaan ja sitä vasten uuden kokeminen väistämättä mielestäni myös peilautuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegian näkökulma on hyvä. Tuo omakohtainen kokemus tulee ilmi tätä kirjaa lukiessa, kuinka tähän pystyy asennoitumaan.

      Poista
  5. Hui noita kansia! En ole ihan varma, onko tämä minulle, vaikka kiinnostaisikin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parempi unohtaa kannet. Kirjan nimi on kaunis, jos muistan oikein, niin se on vain yksi sana enkuksi. Jos minun teksti ei tunnu liian karsealle, niin uskoisin, että voit lukea.Kaikesta karuudesta huolimatta tässä ei korosteta tietynlaisia asioita. Teksti enemmän toteaa, kartoittaa ja kertoo. Olen tyytyväinen päätökseeni lukea.

      Poista
  6. Mielenkiintoinen kirja ja mielenkiintoista pohdintaa. Kun äkkäsin tämän Siltalan katalogista, aloin itsekin epäröimään, että lieneekö turhan rankka. Rohkaistuin tekstistäsi. Pelkäsin juuri tuota lukijan itsetarkoituksellista itkettämistä, mutta kuulostaa siltä, että tässä on laajempikin näkökulma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä, mietin katalogin juttua. Karsastan sairausgenren kirjoja. Ihan rehellisesti yritin kertoa, että tuon lukee ongelmitta. Tuo Clairen elämän / tilanteen kuvaus tasapainottaa. Kirjassa ei ole mitään kamalaa esim. Simonin tilanteen kuvauksessa. Se on just oleellista. En halua lukea tuollaisesta kärsimyksestä. Olen sairaalakammoinen ihminen, joka välttelee muutenkin aihetta. Kiinnyin Claireen ja olisin lukenut koko kirjan hänestä. Luulen, että Segalin kuluttamat nenäliinat riittää mun tapauksessa. Minulla on tuo kirja Halloween arvonnassa mukana.

      Poista
  7. Tämä kirja on monellakin lailla ihmeellinen, sanan hyvässä merkityksessä, esimerkiksi juuri tuossa, että vaikka aihe on surullinen, tätä ei ollut ahdistavaa lukea.
    Pidän ihan valtavasti Kerangalin tavasta kertoa asioita, keskittyä pieniin yksityiskohtiin jotka ensin saattavat tuntua jopa täysin asiaankuulumattomilta, mutta joista kokonaisuutena tulee tarkka kuva tapahtumista ja tunnelmista.
    Suomennos vaikuttaa olevan huippuluokkaa, toivottavasti suomennetaan lisääkin.

    VastaaPoista
  8. Odotinn surullisempaa kirjaa, odotin paljon vaikeammin luettavaa.

    VastaaPoista

Ilahduta minua kommentilla!