Sara Blædel Unohdetut tytöt

Sara Blædel Unohdetut tytöt

Alkuperäisteos: De glemte piger, 2011.
Suomentaja: Virpi Vainikainen

Karisto, 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Unohdetut tytöt on itsenäistä jatkoa Louise Rick -dekkareille Nimimerkki Prinsessa (2013), Vain yksi elämä (2014) ja Hyvästit vapaudelle (2015).  Olen lukenut Sara Blædedin aiemmat suomennetut teokset ja pidän hänen tyylistään. Takakannessa kirjaa sanotaan Blædelin tähän asti parhaimmaksi, jota en luettuani kyseenalaista. Taisin vikistä kesällä, että kaipaan hurjaa dekkaria…

Epäröin aivan alussa hetken tarinaa, kun se alkaa salaperäisellä sisäkertomuksella, jotka jatkuvat usein läpi tarinan, mutta minä en ole viehättynyt niihin. Tässä se on kuitenkin vain alussa tarinan osana.

Blædelin uusimmassa kirjassa etsivä Louise Rick on työskennellyt toista viikkoa uuden yksikön, erityisetsiväpalvelun, johdossa. Hän tutustuu uuteen työpariinsa Eik Nordtrömiin.  Työsuhde ei ala kovin hyvissä merkeissä, sillä Louise saa noutaa työparinsa ensitöikseen epäilyttävästä ravintolasta nimeltään Ullan luota. Eik kippaa pullosta muutaman snapsilasin Gammel Danskia päivän käynnistykseksi.   

Ensimmäinen tapaus on varsin haastava, sillä metsästä Avnsø-järven rannalta löytyy naisen ruumis. Vainajan henkilöllisyyden selvittäminen ei vie tapausta eteenpäin, vaan tutkinta suuntautuu kauas menneisyyteen. Omituisinta on, että uhrille löytyy kuolintodistus, joka on päivätty 30 vuotta sitten Eliselundin mielisairaalassa, mutta kylmiössä oleva vainaja on kuollut muutama päivää sitten.

- Olen tässä yrittänyt laskeskella vähän. Lisemette tuli Eliselundiin varmasti joskus vuonna 1965. Muistan sen siitä, että olin itse D:llä siihen aikaan, ja se oli pientenlasten osasto. Lapset olivat noin kolmivuotiaita.

- Eliselundiin, Louise toisti ja merkitse muistiin, että vainaja oli syntynyt vuoden vuoden 1962 tienoilla. – Mikäs se on?

- Eliselund oli vajaamielislaitos, Agnete Eskildsen kertoi.

Raiskattuja ja tapettuja naisia ilmaantuu pian muitakin, joten Louiselle tulee kiire selvittää menneisyyden salat. Kaiken lisäksi Louise joutuu toimimaan lapsuutensa kotiseudulla, jossa hän kohtaa solmuisia ihmissuhteita. Kirjassa on viittauksia Louise menneisyyteen, mutta niitä ei avata sen enempää. Menneisyyden muistot eivät kohtele häntäkään helläkätisesti.

Täällä hän oli elänyt elämänsä. Muistot vyöryivät päälle, mutta siitä kaikesta oli niin paljon aikaa, ja hän oli tehnyt niin paljon ottaakseen etäisyyttä nuoruudestaan. Ehkä se oli ollut virhe. Ehkä juuri sen takia tämä kaikki vaikutti nyt näin raskaasti. Sillä olihan täällä tapahtunut paljon hyvääkin. Tässä kaupungissa hän oli suudellut, ryypännyt ja bilettänyt.

Unohdetut tytöt on hyvin erilainen kuin kirjailijan aiemmat teokset. Aiemmissa on ollut selkeä yhteiskunnallinen viesti, sillä niissä on käsitelty maahanmuuttajien ongelmia, integroitumista yhteiskuntaan ja kunniamurhaa.  Nimimerkki Prinsessa on puolestaan  hyvin ajankohtainen käsitellessään neittideittailua. Myös Camilla Lind on erilaisemmassa roolissa, sillä hän on rakastunut ja haluaa naimisiin. Lopussa hänkin aktivoituu omaan toimittajan rooliinsa, jossa hän tullut tutuksi aiemmin. Yhteiskunnallisia elementtejä ovat nyt menneisyys, mielisairaalan potilaat, kehitysvammaisten hoito. kaltoinkohtelu  ja lastensuojelu. Kirjan nimi Unohdetut tytöt viittaa näihin laitoksiin unodettuihin, joita kukaan ei käynyt katsomassa. Myös Loisen entinen työpari Kim Rasmussen on mukana, mutta eri työtehtävissä.

Louise oli soittanut kertoakseen uusimmista käänteistä, ja hänestä kuulosti siltä että Kim käveli samalla kun puhui puhelimeen. Kim vaikutti jotenkin poissaolevalta silloinkin, kun Louise kertoi DNA-tärpistä perhepäivähoitajan ja Lise Andersenin näytteissä.

Tarina on niin hankalasti kytköksissä menneisyyteen, että en voi avata tarinaa yhtään enempää, jotta en pilaisi kenenkään toisen lukunautintoa. Unohdetut tytöt on rikosromaani, joka on luettava sen aloitettua, sillä sitä ei pysty keskeyttämään. Juoni mutkittelee ja pitää lukijan otteessaan. Tarina on kammottava, sillä sitä ei parane laskea ajatuksiin, mitä ihmiset olisivat joutuneet kokemaan, jos tarina olisi siis tosi. Päivissä ja tunneissa jotakin tuollaista voisi tapahtua, mutta hurjemmat aikamääreet ovat yksinkertaisesti liikaa. Alussa käsittelin tarinaa mielessäni surullisena ja traagisena, mutta loppua myöten se muuttui ainakin omassa mielessäni kammottavaksi ja hurjaksi. En ennakoinut tarinaa, sillä halusin antautua sen kuljeteltavaksi. Ja voi minä viihdyin tarinassa. Apua, voiko sanoa viihdyin? Siis luin hurjan hyvän ja puistattavan rikosromaanin, kirjailijan parhaimman.