Sivut

keskiviikko 31. elokuuta 2016

J.R. Ward Pimeyden rakastaja ja Verisuudelma



J.R. Ward Pimeyden rakastaja
Alkuperäisteos Dark Lower (2005)
Suomennos Marke Ahonen
Basam Books Shakti 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

J.R. Ward eli Jessica Bird on Kentuckyssä asuva oikeustieteen maisteri. Nykyään hän on täysipäiväinen kirjailija. Yhdistän samaan blogitekstiin kahden sarjan aloitukset.  Pimeyden rakastaja aloittaa Mustan tikarin veljeskunta –sarjan (Black Dagger Brotherhood) Shakti-pokkareina. Sarjaan kuuluu14 osaa. Jälkimmäinen Verisuudelma aloittaa Mustan tikarin perintö –sarjan. Kummassakin esitellyssä kirjassa on termien ja erisnimien selityksiä kirjan alussa.
Veljeskuntaan kuuluu seitsemän soturia (Wrath, Darius, Rhage, Tohrment, Vishous ja kaksoset Phury ja Zsadist), jotka ovat järkälemäisiä mustiin nahkavaatteisiin pukeutuvia vampyyreja. Toisin kuin esimerkiksi Twilight-sarjassa, jossa vampyyrit ovat kiiltokuvamaisen kauniita, niin Ward kuvaa heidät valtaviksi, tatuoiduiksi korstoiksi, jotka pelottavat jokaisen vastaantulijan.  Heidän tehtävänsä on suojella jäljellä olevaa vampyyriyhteisöä lessereiltä eli eläviltä kuolleilta, jotka ovat myyneet sielunsa Omegalle ja joiden ainoa tehtävä on hävittää vampyyrilaji sukupuuttoon.

Heidän veljesjoukkonsa, tiivis ryhmä vahvaselkäisiä sotureita, jotka vaihtoivat tietoa ja taistelivat yhdessä, oli asiasta yhtä mieltä. Wrath oli omaa luokkaansa mitä kostotoimiin tuli, hän jahtasi heidän vihollisiaan määrätietoisuudella, joka lähenteli silkkaa mielipuolisuutta. Wrath oli sukunsa viimeinen ja planeetan viimeinen puhdasverinen vampyyri. Vaikka hänen rotunsa kunnioitti häntä kuninkaanaan, hän halveksui asemaansa.

Vampyyrit eivät voi liikkua kuin auringonlaskun ja –nousun välisenä aikana, koska auringonvalo polttaa heidät tuhkaksi. Mutta verrattuna muihin vampyyrisarjoihin Wardin vampyyrit eivät tapa ihmisiä (toki verenhaju saa ne villeiksi), vaan  ravitsevat itseään toisen vampyyrin verellä.
Tarinan alussa Darius pyytää apua veljeskunnan johtaja Wrathilta puoliverisen tyttärensä, Elizabethin (Bethin) suhteen. Hän on saavuttamassa kahdenkymmenenviiden vuoden iän, jolloin vampyyriksi muuttuminen tapahtuu. Ainoa keino selviytyä muutoksesta on juoda toisen vampyyrin verta, ja koska Wrath on viimeinen täysiverinen vampyyri ja vampyyrien kuningas, hänen verensä on vahvinta. Wrath ei innostu tehtävästä, mutta lesserit murhaavat Dariuksen autopommilla, jonka myötä Wrath päätyy ystävänpalvelukseen.

”Kun olet käynyt muutoksen läpi, sinun tarvitsee juoda.”
Beth korahti ja ponnahti pystyyn. ”Minä en suostu tappamaan ketään!”
”Ei se niin mene. Sinä tarvitset urosvampyyrin verta. Siinä kaikki.”
”Siinä kaikki.” Beth toisti värittömästi.
”Emme me saalista ihmisiä. Se on pelkkää kansansatua.”

Beth ei tiedä taustastaan ja ihmettelee nälkäisyyttään, väsymystään ja voimattomuuttaan. Wrath menee tapaamaan häntä, mutta aluksi Beth pelästyy aurinkolasipäistä korstoa, sillä lähes sokea Wrath  käyttää tummia laseja. Vähitellen Wrath saa selitettyä Bethille, että tämä on vampyyri, jonka takia hänen täytyisi tulla muutoksen vuoksi asumaan veljeskunnan luokse. Asiat johtavat kuitenkin aivan muuhun kuin Wrath on suunnitellut.

Bethin ruumis huojahti, kun mies tuli lähemmäksi. Hän odotti kauhuissaan, mitä tapahtuisi kun mies saavuttaisi hänet, mutta hän huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä Boo kehräsi ja kiehnäsi miehen nilkoissa.
Tuo kissa oli petturi. Ja jos Beth jonkin ihmeen kautta eläisi yön yli, kissa saisi jatkossa tyytyä halvempaan sapuskaan.

Samaan aikaan New Yorkin Caldwellin kaduilta löytyy murhattuja ilotyttöjä, joiden murhista aletaan syyttää Wrathia. Tapausta tutkiva henkirikosetsivä Butch O’Neill on Bethin hyvä ystävä ja hän ihmettelee, miksi Beth suojelee Wrathia. Beth on toiminut rikostoimittajana ja siksi hän tuntee poliisit. Butch kuitenkin pidätetään virasta väkivaltaisten otteiden vuoksi ja löydettyään Bethin kuoleman kielissä lattialta hän saa ohjeet viedä tämän Dariuksen kartanoon, jota Wrath pitää tukikohtana. Erotettu Butch huomaa sopivansa vampyyrien joukkoon ja jää sinne asumaan ynseästä vastaanotosta huolimatta:

Aulassa seisoi vanha, pienikokoinen mies, joka oli pukeutunut livreeseen. Hän piteli hopeista tarjotinta. ”Anteeksi hyvät herrat. Illallinen tarjoillaan noin viidentoista minuutin päästä.”
”Hei, ovatko nuo niitä pinaattiohukaisia, joista minä pidän niin paljon? ”Blondi sanoi ja meni tarjottimen luo.
Mitä helvettiä tämä oikein oli?
”Saanko pyytää teiltä palvelusta?” hovimestari sanoi.
Herra normaali nyökkäsi tarmokkaasti. ”Tuo vielä toinen satsi näitä, ja me tapamme puolestasi mitä tahansa.”
Hovimestari hymyili, aivan kuin liikuttuneena. ”Jos olette aikeissa suolistaa tuon ihmisen, voisitteko ystävällisesti tehdä sen takapihalla.”

Wardin kieli on yllättävän rajua. Veljeskunnan veljien huumori on karskia, otteet kovia ja murhat verisiä. Lesserit kiduttavat raaoin ottein siviilivampyyrejä saadakseen selville veljeskunnan tukikohdan. Sarjan eroottinen lataus on voimakas. Vampyyrien tunteet ovat kuumia ja asioista kerrotaan suorasanaisesti. Kirjan sanastossa erektio voisi saada hyvän sijoituksen sanojen yleisyyden arvioinnissa. Pimeyden rakastaja edustaa paranormaalia romantiikkaa, mutta ehkä sen hyllypaikka olisi YA alimmillaan. En minä jaksanut leikitellä vaikeasti tavoiteltavaa Wardin kanssa eli uteliaisuus saa minut kääntämään sarjan sivuja jatkossakin.




J.R. Ward Verisuudelma
Alkuperäisteos Blood kiss (2015)
Suomennos Timo Utterström
Viisas Elämä 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Verisuudelma aloittaa Mustan tikarin perintö –sarjan. Se  jatkaa Mustan tikarin veljeskunnan tarinaa, joten kaikki veljeskunnan tutut soturit ovat mukana: Wrath, Rhage (Hollywood), Tohrment (Tohr), Vishous (V) ja kaksoset Phury ja Zsadist (Z).
Tarinan keskeiset henkilöt ovat Dhestroyer (Butch) ja Paradise. Paradisen isä, Abalone, on kuningas Wrathin lähin neuvonantaja. Paradise haluaa saavuttaa jotain omaa ja  hakeutuu veljeskunnan sotilaskoulutusohjelmaan.
 Tarinan alussa naaraiden Turvapaikan pihalta löytyy pahoinpidelty naaras, joka kuolee vammoihinsa. Veljeskunta selvittelee rikosta Butchin johdolla läpi tarinan. Butchilla tuntuu olevan ongelmia myös shellaninsa Marissan kanssa ja kirjan mielenkiintoisinta antia onkin katolisen kasvatuksen saaneen Butchin ja Marissan osuudet. Paradisen himo päästä sänkyyn Craegin kanssa jätti jotenkin kylmäksi.

Paradisen oli tarkoitus liittyä huomenna keskiyöllä Luoja ties kuinka monen uroksen ja naaraan joukkoon jossain salaisessa paikassa – jossa hän yrittäisi selvittää tiensä Mustan tikarin veljeskunnan sotilaiden koulutusohjelmaan.
Ongelmana oli vain se, että puhdasveriset glymeran jäsenten tyttäret, jotka kaiken lisäksi kuuluivat kantaperheeseen, eivät sopineet sotilaskoulutukseen. Heidän ei sopinut käsitellä aseita tai veitsiä. Heidän ei sopinut oppia taistelemaan tai puolustamaan itseään. Heidän ei sopinut edes tietää, mikä lesser oli. Ainoa vaarallinen asia, joka heille sallittiin… oli lisääntyminen.

Paradise havahtuu koulutusohjelman rankkuuteen ja väkivaltaisuuteen. Hän on kuitenkin sinnikäs, eikä luovuta, vaikka olisikin selvästi altavastaaja. Alkukokeesta pääsee läpi vain viisi urosta ja yksi naaras Paradisen lisäksi. Koulutusohjelmaa johtaa entinen poliisi Butch, joka on käynyt läpi muutosohjelman vampyyriksi, ja on nyt veljeskunnan Dhestroyer. Kaiken huipuksi Paradise rakastuu päätä pahkaa toiseen koulutettavaan Craegiin. Tämä ei tietenkään sovi, sillä glymeran jälkeläisen on valittava hellreninsä saman yhteiskuntaluokan jäsenten joukosta.
Shellanit päättävät pitää tyttöjen illan ja katsoa tuhman elokuvan ja siitäkös urokset järkyttyvät:

Teatterin ulkopuolinen käytävä oli täynnä uroksia. Veljeskunta ja muut taistelijat sekä Manny istuskelivat lattialla selät paljasta seinää vasten jalat suorina, koukussa tai ristissä.
Juomista oli tapahtunut ilmeisesti enemmänkin. Tyhjiä viski- ja vodkapulloja oli ympäriinsä. Joillakin oli juomalasi kädessä, toiset lepuuttivat sitä reidellä.
”Tämä ei ole yhtä säälittävää kuin miltä se näyttää”, Butch huomautti,
”Valehtelija”, V mutisi. ”Todellakin on. Taidan aloittaa virkkaamisen ihan oikeasti.”

Verisuudelmasta puuttui Mustan tikarin veljeskunnan kirjojen veto. Tarina ei vain kanna samalla tavalla. Mustan tikarin veljeskunnan olisin voinut lukea kerralla alusta loppuun. Tässäkin on oma vetovoimainen sana, joka on tällä kertaa v-sana. Ihan luettavaa aikuisfantasian ystäville, mutta eroottisen sävyn ja kohtausten, väkivallan ja kirosanojen käytön takia luokittelisin alimmillaan YA-hyllyyn. Ja kyllä tämäkin sarja maistuu minulle myös  jatkossa.

Blogeissa toisaalla: Kansientakaiset maailmat ja  Kirjakko ruispellossa

Arvontamuistutus

Kesän viimeinen arvonta on täällä. Ehdit vielä mukaan. (2.9. 20.30)

Victoria Aveyard Punainen kuningatar ja arvontamuistutus





Victoria Aveyard Punainen kuningatar
 Alkuperäisteos Red Queen (2015)
Suomennos Jussi Korhonen
Aula & Co 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.
Victoria Aveyard (1990) on opiskellut elokuvakäsikirjoitusta Los Angelesissa. Punainen kuningatar on uuden Hopea-sarjan aloitus, ja sen elokuvaoikeudet on jo myyty.

Takakansi mainostaa kirjaa: Yhdysvaltojen suosituin fantasiasarja vuonna 2015, elokuva ilmestyy ensi vuonna ja Nälkäpeli kohtaa Game of Thronesin. Lukijalta otetaan heti luulot pois, sillä ainakin minä fanitan Nälkäpeliä. 

Näissä dystopioissa tulevaisuus tuntuu kehittyvän aina samaan suuntaan: epätasa-arvo kasvaa, valtaapitävät muuttuvat väkivaltaisiksi ja tavallinen kansa joutuu orjan asemaan. Kovin valoisaa tulevaisuudenkuvaa eivät välitä sen enempää Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogia tai Veronica Rothin Divergent-trilogia.

Tarinan päähenkilö on taskuvaras Mare Barrows. Tapahtumat käynnistyvät, kun Mare on tapansa mukaan varastelemassa saadakseen perheelleen elantoa. Hänen isänsä on haavoittunut sodassa ja kaikki kolme veljeä on lähetetty sotaan. Sama uhkaa Marea hänen täyttäessään pian 18 vuotta. Tarina vetää jatkuvasti mukaansa uusia juonenkäänteitä  ja ihmisiä, joista osa häviää kuitenkin matkan varrella taustalle.

Ihmiset ovat jakautuneet punaveriseen rahvaaseen ja valtaapitävään eliittiin eli hopeisiin, joilla on myös yliluonnollisia kykyjä. Tähän johtaneita syitä ei kerrota. Samoin kaikki teknologia puuttuu kulkuneuvoja myöten, mutta sähkö toimii ajoittain.

Tämä on todellinen ero Hopeisten ja Punaisten välillä: veremme väri. Tuo pieni ero jostain syystä merkitsee sitä, että he ovat vahvempia, älykkäämpiä ja parempia kuin me.

Yllättäen Mare haetaan kuninkaan hoviin palvelijaksi, mutta heti ensimmäisenä päivänä hän joutuu onnettomuuteen ja putoaa areenalle, jossa on meneillään kuningatarkoe, missä valitaan maan tulevalle hallitsijalle, kuninkaan vanhimmalle pojalle, Calille, puolisoa.
Mare putoaa areenaa suojaavan salamakilven päälle, jonka pitäisi polttaa hänet, mutta hän tuntee vain kipinöintiä ja vain hänen vaatteensa palavat. Pahaksi onneksi areenalla on juuri vuorossa pelätty magnetroni Evangeline, joka pystyy muovaamaan metallia ja ensi töikseen hän yrittääkin tappaa Maren metallipiikeillä. Mare  saa loihdittua salaman, joka tuhoaa Evangelinen heittämät piikit ja puhkaisee metrien aukon hänen viereensä takaseinään. Mare huomaa omaavansa kykyjä, joita hänellä punaisena ei pitäisi olla. Tapahtumien myötä Maresta tulee hovissa prinsessa ja nuoremman prinssin, Mavenin kihlattu.
Samaan aikaan Purppurakaarti suunnittelee vallankumousta järjestämällä terroristi-iskuja johtajanaan Farley, jonka Mare tapaa mennessään myymään varastettua tavaraa Willin vankkureille tarkoituksenaan pelastaa itsensä ja ystävänsä Kilorn Warren sotaan lähettämiseltä. Mare ei tosin ole tietoinen tuossa vaiheessa Farleyn osuudesta Purppurakaartiin.

Marella on kirjassa kolme poikakaveria. Kilornia hän on tapaillut pienestä asti kotikylässään. Myöhemmin kuvioihin astuu Cal ja pakon sanelemana Maven. Keneen Mare on todella ihastunut, se jäänee arvoitukseksi. 

Lisäksi kirjan motto: jokainen voi pettää kenet tahansa tekee kirjan juonen ennalta arvaamattomaksi.

Maren prinsessaopintojen opettaja Julian (kyvyiltään kuiskaaja) toteaa: ”On ihan oikein, ettet luota minuun”, hän mutisee. ”Kukaan ei luota. Siihen on hyvä syy, että ainoat ystäväni ovat sanoja paperilla. Mutta en tee sitä, ellei minun ole välttämätöntä, enkä ole koskaan tehnyt sitä pahantahtoisesti.” Sitten hän tyrskähtää ja nauraa synkästi. ”Jos haluaisin, voisin puhua itseni kuninkaaksi asti.”

Punainen kuningatar on mielenkiintoinen YA, jota vauhdittavat valtataistelut, juonittelut, rakastumiset ja kolmiodraamat.   Jostain syystä lukemiseni oli aluksi hieman takkuilua ja pääsin hitaasti tarinaan mukaan.  Minua häiritsi alussa, että tarina käynnistyi Maren tavallisesta päivästä sen enempiä selittelemättä. Olisin kaivannut jonkinlaista johdantoa ja taustoitusta tarinaan.  Pidin kuitenkin kokonaisuudesta ja jatkan ehdottomasti sarjan parissa.


Arvontamuistutus

Kesän viimeinen arvonta on täällä. Ehdit vielä mukaan. (2.9. 20.30)


tiistai 30. elokuuta 2016

Hugh Howey Hiekka



Hugh Howey Hiekka
Alkuteos: Sand (2014)
Suomentaja: Einari Aaltonen
 Like 2016. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa.


Hugh Howey (1975) on yhdysvaltalainen kirjailija. Howey on kirjoittanut uuden tarinan  huippumenestyneen Siilon saagan jälkeen. Hiekka on dystopia, post-apokalyptinen scifi, joka kertoo hiekan alle hautautuneesta maailmasta.  Elettyä aikaa ei kirjassa määritetä, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Coloradon tienoille jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Myös Low-Pub,  Springston and Danvar ovat tunnistettavia tai siis minä tulkitsen näin. Olenhan minä tämän kirjan seurassa oman mukavuusalueeni ulkopuolella, joten teen omia tulkintojani. En ole noin vain valmis hylkäämään dystopiaa, sillä moni dystopia on ottanut minut omakseen.  

Talo ei ollut ihmisten rakentama. ei ainakaan Palmerin tuntemien ihmisten. Tämä oli tarujen Danvar. Muinainen Danvar. Kaupunki oli puolentoista kilometrin syvyydessä, ja löyhkäävät banditit olivat löytäneet sen.

Tarinan keskiössä ovat sisarukset, kolme veljeä ja sisko sekä äiti Rose. Isä lähti kaksitoista vuotta sitten reissuun etsimään jotain aavikkoa parempaa, mutta hän ei koskaan palannut. Palmer ja hänen sisaruksensa Vic, Conner ja Robin elävät maailmassa, joka kulkee kohti katoamistaan.  Rosen bordelli ei saa lasten hyväksyntää.  Vic ei ole suostunut tapaamaan äitiään missään kolmeen vuoteen. Lapset vieraantuvat äidistään ja hän lapsistaan. Isän lähettämän Violetin saapuminen avaa tarinaa tuolta osin, mitä on jossain muualla. Violet tuo kirjeen mukanaan.  Isä oli luvannut hänen selviävän.

Joskus hän piti isää pelkurina, joka oli livistänyt yöhön. Joskus isä oli hänestä rohkea paskiainen, koska oli uskaltanut lähteä EI-kenenkään-maalle. Kaikista ei ollut lähtemään paikkaan, josta kukaan ei palannut. Vähemmän mairittelevammin sopi luonnehtia kusipäätä, joka oli jättänyt vaimonsa ja neljä lastaan tehdäkseen niin.

Tuuli siirtää ja kerrostaa dyynejä jatkuvasti, joten koskaan ei tiedä seuraavan päivän tapahtumia. Sukelluspukujen ansiosta hiekkasukeltajat yrittävät selvittää hautautuneen maailman salaisuuksia.  Palmer lähtee Hapin kanssa hiekkasukellukselle bandiittien toimeksiannosta, mutta se ei suju hyvin. Myös Hap on valmis pettämään ystävänsä tilaisuuden tullen. Aavikkobandiitit eivät kerro reissun suunnitelmia edes kaksikolle.  Aavikon olot, hiekkakiiturit ja hiekka tuntuvat todelliselle ainakin, jos on niellyt päiväkausia hiekkaa ja yrittänyt hengittää kankaan läpi kuten minä. Muisto Danvarista elää ihmisten puheissa kadonneena kaupunkina.

Isä toi Palmerin ja Vicin tänne ensimmäisen kerran ennen minun syntymääni. Hän ja äiti kertoivat omista vanhemmistaan, menneisyydestään, muistamisen tarpeellisuudesta. Isän lähdettyä lupasimme, että palaisimme tänne kerran vuodessa emmekä unohtaisi.

En yleensä puutu kirjan ulkoisiin ominaisuuksiin, mutta nyt mainitsen, että kirjan ulkoasu on tyylikäs, fontti miellyttävää, paperi vahvaa suojapaperia myöten. Kirja on painettu Keuruulla Otavan kirjapainossa. Jätän lukijan tulkittavaksi ajatukseni.

Hiekassa minua kiehtoi eniten tarinan erilaisuus ja omaperäisyys. Tarinassa on selkeä juoni ja kirjan jännite säilyy loppuun asti. Yllätyin eniten ehkä siinä, että tapahtumien lisäksi keskeisessä asemassa ovat myös ihmissuhteet, mutta pidin niiden läsnäolosta. Pidin hahmojen uskottavuudesta. Jäin myös miettimään tarinan lopetusta, sillä minulle jäi avoimia kysymyksiä etenkin tarinan äänimaailmasta ja minut valtasi myös uteliaisuus siitä,  mitä oli tuolla toisaalla.
Hiekka on erinomainen ja koukuttava dystopia.

Blogeissa toisaalla: Dysphoria ja Järjellä ja tunteella