Sivut

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Lucinda Riley Keskiyön ruusu



Naistenviikon postauksista voit lukea enemmän Tuijatan blogissa täällä. Tuijata kertoo kirjoittavansa naisten viihteestä. Sieltä löydät muutkin naistenviikolle lähteneet blogit. Sattumalta huomaan, että minunkin kaksi ensimmäistä kirjapostausta edustaa viihteellisempää linjaa. Kirjapostausten lisäksi teen viikon ajan Naisten aakkosia jatkaen D-kirjaimesta. Olen ajastanut vain Naisten aakkoset etukäteen, joten en osaa kertoa enempää tulevista kirjoista.

Lucinda Riley Keskiyön ruusu
Alkuperäisteos The Midnight Rose (2013)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Lucinda Riley (s. 1967) on Irlannista kotoisin oleva kirjailija, joka asuu Englannissa. Keskiyön ruusu on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

Esittelyteksteissä Keskiyön ruusua mainostetaan Maeve Binchyn ja Kate Mortonin tyylisenä. Binchy saa minut varuilleen, mutta Morton vakuuttaa.  Keskiyön ruusu on kiehtova, historiallinen kahden aikatason sukutarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista modernin nykypäivän Englannin kartanomiljööseen. Tarinan keskiössä ovat Anahita Chaval, Lordi Astbury, Ari Malik ja Rebecca Bradley.

Tarinan alussa Anahita Chaval täyttää sata vuotta ja tietää elämänsä päättyvän pian. Hän valitsee vanhimman tyttärensä pojan esikoisen, Ari Malikin uskotukseen.  Anahita lahjoittaa tämän huostaan kirjoittamansa tekstin elämästään. Ari on kiireinen liikemies, jolla on omat ongelmat. Hän saa järjestettyä aikaa saapuakseen suvun matriarkan syntymäpäiville, mutta hautajaisiin hänen aikansa ei riitä. Mumbaissa asuva Ari unohtaa saamansa tekstin vuosiksi, sillä hänellä ei ole kiinnostusta menneisyyteen. Höperö vanhus jankuttaa sukulaisilleen pojastaan, jonka menehtymisestä on kuitenkin täysin asiallinen kuolintodistus. Hän menehtyi kolmivuotiaana Englannissa, mutta Anahita ei ole hyväksynyt koskaan pojan kuolemaa. Arin suhde kariutuu ja hänen rakastettunsa on valmis vanhempiensa järjestämään avioliittoon vanhemman miehen kanssa.

Ari otti avaimen isoisoäitinsä kädestä, käänsi avainta lukossa ja otti esiin vanhan käsikirjoituksen.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

”Se on isoisoäitisi elämäntarina. Kirjoitin sen kadonnutta poikaani varten. Ikävä kyllä en ole löytänyt häntä.”

Ari näki, että Anahitan silmät kostuivat. Hän oli kuullut isänsä puhuvan monta vuotta sitten pojasta, joka oli kuollut lapsena Englannissa, kun isoisoäiti oli ollut siellä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos hän muisti oikein, isoisoäiti oli joutunut jättämään poikansa Englantiin palatessaan Intiaan. Ilmeisesti Anahita kieltäytyi uskomasta, että poika oli kuollut.

Tarinassa kerrotaan Anahita Chavalin nuoruudesta. Hän on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja pääsee asumaan palatsiin ja myöhemmin Englantiin sisäoppilaitokseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Indira on hyväntahtoinen ystävä, mutta prinsessana hyväksytty vieraassa kulttuurissa toisin kuin hänen seuralaisensa. Anahita majoittuu vaatimattomissa tiloissa ja aterioi palvelijoiden seurassa. Anahita tutustuu Donald Astburyyn, josta on tuleva upean Astburyn kartanon perijä, mutta jonka elämää säätelee voimakastahtoinen äiti.

Kun asuin palatsissa maan ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat.

Mutta tietenkään minä en ollut prinsessa.

Yhdeksän vuoden ikään saakka olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.

Äitini Tira polveutui vanhasta baidh-suvusta, tietäjänaisten ja parantajien suvusta. Jo lapsena jouduin istumaan hänen vierellään, kun kaupunkilaiset tulivat hakemaan häneltä apua ongelmiinsa. Takapihamme pienessä puutarhassa hän kasvatti monia hyvältä tuoksuvia yrttejä, joista hän sekoitti parantavia ayurveda-juomia...

Arin kautta näkökulma siirtyy nykyaikaan ja Englantiin, sillä Ari Malik tekee työmatkan Lontooseen ja päätyy vierailemaan Astburyn kartanoon. Viimeinkin hän on kiinnostunut myös menneisyydestä ja isoisoäitinsä Anahitan tarinasta. Kartanossa asuu nykyinen, hieman erakkomainen lordi Anthony Astbury, joka on antanut kartanonsa filmiryhmän käyttöön. Sattuman oikusta amerikkalainen, juuri kihlautunut filmitähti Rebecca Bradley kuvaa Englannin maaseudulla Astburyn kartanossa.

Anthony vilkaisi paperiarkkeja, ja Rebecca huomasi, että hän vaikutti epävarmalta. ”Ei minua oikeastaan kiinnosta tutkia suvun historiaa. Mitä kannattaa elää menneisyys uudelleen, kun siinä on niin paljon tuskaa?”

”Olen pahoillani Anthony. En halunnut hermostuttaa sinua.”

”Suo anteeksi.” Anthony terästäytyi ja soi Rebeccalle vaisun hymyn. ”Pystyn hädin tuskin elämään nykyhetkessä.”

”Ymmärrän. Voisinkohan minä siinä tapauksessa lukea nämä sivut? Se voisi auttaa minua ymmärtämään sitä aikakautta jonka Elizabeth eli.”

”Minun henkilöhahmoni elokuvassa”, Rebecca selitti. 

Keskiyön ruusu kertoo rakkaudesta ja ajankuvaa luonnehtii sota-ajan heittelevyys ja arvaamattomuus. Toisaalta tarinassa ovat myös läsnä goottikauhun elementit, kuten kartanomiljöö, linnanherra, vilahtelevat hahmot ja mielenterveyden häiriöt.  Voimakastahtoiset ihmiset ovat pyrkineet hallitsemaan kunakin aikana lastensa valintoja ja kohtaloita. Anahita kokee erilaisuutensa, sillä hänellä ei ole Indiran kaltaista arvostatusta. Toisaalta tarinassa kulkee mukana Anahitan kyvyt ja taito lääkitä ayurvedan mukaisesti. Muukalaiseen suhtaudutaan varauksellisesti ja hänen kykyihinsä suhtaudutaan  tilanteen mukaan joko hyväksyen tai hyläten. Minua kiehtoi tarinan rakenne, sillä tarinaa kuljetetaan kahdella aikatasolla jännittävästi. Anahitan  tarinaa seurataan alusta loppuun. Keskiyön ruusu on kaunis ja viehättävä lukuromaani. Ja kirjan luettuani korostaisin yhteyttä Mortonin kirjoihin ja unohtaisin Binchyn, sillä Mortonin Paluu Rivertoniin muistuu usein mieleen tätä lukiessa.
 

10 kommenttia:

  1. Paksu kirja, mutta vei mukanaan, tykkäsin :)

    VastaaPoista
  2. Nappasin tämän kirjan työpaikkani hyllystä. Töihin siis tulee melkein kaikki kirjat ja tätä oli ennakkokappaleena tarjolla. Ajattelin lukea Rileyn kirjan tällä viikolla sellaisena kesän viihderomaanina, jollaisia joskus tarvitaan. Kiva, että vaikuttaa laadukkaalta.

    Muuten, Binchy on omassa lajissaan taituri. :) Hän kirjoittaa (tai kirjoitti) keski-ikäisten naisten elämänmakuista litiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on hyvät apajat! Riley sopii kesäisen viikonlopun oleiluun. Sen seurassa viihtyy, sillä joskus on kiva lukea kevyempää.Rileyn kirjassa on jotain, kerronnan rakenne on upea, että Anahitan tarina kulkee alusta loppuun mukana. Tajuat luettuasi, mitä tarkoitan. Nykyaika ei korvaa häntä tai nuorempien tarinat.

      Rinnastan Bicnhyn ja Rosamunde Pilcherin keskenään. Silti pidän valtavasti Pilcherin kirjasta Talvipäivänseisaus sekä Simpukankerääjät. Binchyä olen lukenut, mutta ne eivät ole jääneet niin mieleen.

      Poista
  3. Tämä on varmasti ihana historiallinen rakkausromaani. Voi kun tämä tulisi pian kirjastosta minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ainakin viihdyin tämän seurassa. Toivotaan, että saat pian.

      Poista
  4. Kuulostaapa mielenkiintoiselta. En olekaan tästä kirjasta aiemmin kuullut. Pitää merkitä lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä on erikoisen hyvin kerrottu tarina. Viihdyin kirjan miljöössä.

      Poista
  5. Tarina vei minut mukanaan, kelpo viihdettä!

    VastaaPoista
  6. Kuulostaa koukuttavalta sukutarinalta, kiinnostaa. Minulla on saman kirjailijan toinen kirja, The Girl on the Cliff, hyllyssäni. olen sen joskus ostanut joltain lentokentältä matkalukemiseksi, mutten sitten lukenutkaan sitä. Varmaan pitäisi.

    VastaaPoista

Ilahduta minua kommentilla!