Tiina Raevaara Korppinaiset

Tiina Raevaara Korppinaiset
LIKE 2016.

Tiina Raevaara (1979) on koulutukseltaan perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori ja toimii vapaana kirjoittajana.  Vuonna 2015 Raevaaralle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Korppinaisissa kirjailijan koulutus tulee hyvin esille, sillä luonnolla on oma vahva roolinsa tarinassa.

Raevaaran kirja on kauhua, siinä on goottikauhun kuvastoa ja intertekstuaalisuutta Edgar Allan Poen klassikkotarinoihin.  Kotimaista kauhua on jonkin verran tarjolla. Itse olen mieltynyt Tiina Raevaaran, Marko Hautalan ja Mia Vänskän kirjoihin. Luin viime vuonna Raevaaran aiemman kirjan Yö ei saa tulla ja ihastuin siihen. Huomasin, että Raevaaralta on ilmestynyt uusi kirja ja pyysin sen kustantajalta. En lukenut takakannen tekstiä, mutta  jo toisessa kappaleessa mainitaan ennestään tuttu Aalo. Kirja olikin jatkoa Yö ei saa tulla -romaanille. En osaa sanoa, toimiiko tämä itsenäisenä jatkona. Voi toimiakin. Itselleni aiempi perusta loi valmiuksia ja syvyyttä tarinaan.

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys. Ja vaikka me niin harvoin tiedämme, millaista taakkaa kanssakulkijamme joutuvat raahaamaan, menneisyys vaikuttaa jokaiseen vielä edessä olevaan hetkeen. Menneisyys tekee meistä sellaisia kuin olemme."

Raevaaran kirjassa on mystinen tunnelma. Kauhun kuvastoon sisältyvät ullakon naakat, vartioivat korpit, rauniosairaala, vanha luhistuva perintötalo ja kuoleman kontekstina hautausmaat ja vainajat. Keskeisenä miljöönä on  saaren kaupunki ja isovanhempien perintötalo, jonne Johannes palaa Helsingistä. Viime vuodet taloa on asustanut Jaakko vuokralaisena.  Hänkin on jonkin sortin kummajainen, tutkija isän tavoin. Miten Jaakko on löytänyt talolle vuokralaiseksi? Hänessä on outoja yhtymiä isään, lintuihin ja isän tutkimukseen.  

"Naakat olivat vallanneet talon. Niitä pursusi oviaukosta pelkkinä siipinä ja kiiltävinä sulkina. Huusin kauhusta ja nostin kädet kasvojeni eteen. Lintuja vain tuli ja tuli, kun ne lensivät kohti ulkoilmaa. Kuin talo olisi ollut täynnä naakkoja, valtava lintusäiliö, josta niitä nyt purkautui paineella."

Johannes on saanut tietää, että Aalo ei kuollutkaan kuusi vuotta sitten, sillä viime vuodet Johannes oli uskonut tappaneensa rakkaansa. Hän haluaa kunnostaa talon, hakea Aalon New Yorkista luokseen, koska tämä on ainoa nainen, jota mies rakastaa. He eläisivät onnellisena yhdessä. Kaikissa haaveissa on jotain epätodellisuutta, niin ihanaa ja suloista hapuilua paremmasta. Todellisuudessa on murskaavia sanoja, jotka tuhoavat niin paljon. Ehlers-Danlos on kuin ihmisen nimi, vaikka ihminen ei sitä osakseen anele.

"Ihmisiä, jotka tunsivat minun ja Aalon yhteen kietoutuneen kohtalon, ei ollut enää kovin monta jäljellä. Elämänpiirini oli hyvin pieni ja ihmisiä siinä hyvin vähän. Yksi kerrallaan he olivat lähteneet,  yleensä lopullisesti."

Talo on vuorattu salaisuuksilla, lukituilla huoneilla, verisillä kankailla ja avoimilla kysymyksillä. Mihin vuodenaikaan isä kuoli, miksi se ei ole edes selvää? Millaisessa sairaalassa isoisä Jan-Erik Heinonen työskenteli? Eikö Strömslandin sairaala ollutkaan vanhainkoti tai saattokoti? Miksi Neuvostoliitossa opiskellut ja psykiatriaan erikoistunut lääkäri työskenteli siellä? 
Isän papereista selviää, että hänet oli hyväksytty parikymppisenä Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1979.  Papereiden joukossa on todistuksia, ajokortti ja passi. Kuolintodistuksessa isän kuolinpäiväksi on merkitty 2. joulukuuta vuonna 2001.  Asiakirjasta selviää kuolinsyy ja olosuhteet. Isää oli hoidettu tämän vanhempien kodissa pätevän hoidon avulla, sillä isä oli kieltäytynyt sairaalaan menemisestä. Outoa oli vain se, että ruumiinavaus oli jätetty tekemättä lääkärin määräyksestä.

Tarina on tummasävyinen ja tunnelmaltaan unenomainen. Unenomaisuus ei ole epäselvyyttä, vaan Raevaara kirjoittaa selkeää kieltä. Unenomaisuus vie tässä toden ja epätoden rajapinnalle. En suosittele tätä iltakirjaksi, sillä tämän lukemista on vaikea keskeyttää. Paradoksaalista kuitenkin, että sillä toisaalta tämä kirja kuuluu illan ja yön seuralaiseksi.

Talo, jossa kuoltiin ja jossa oli pikimustia lintuja, ei ollut mikään kepeänkaunis ja romanttinen lemmenpesä. Sellainen talo oli kuoleman ja unohduksen talo, ja silti minä kuvittelin voivani tuoda Aalon sinne. Aalo saisi nauraa ja hymyillä koko loppuelämänsä, jotta varjot pysyisivät loitolla. 

Korppinaiset on hurmaava tarina, jota en tohdi enempää avata. Tämän parempaa kesäyön kirjaa et löydä seuraksesi.  Naakat ja korpit hurmaavat lukijan.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Blogeissa toisaalla:

Oksan hyllyltä, Kirjan vuoksi, Savannilla, Päiväunien salainen elämä, Kirjakaapin kummitus, Hurja Hassu Lukija