Roope Lipasti Viimeiset polttarit

Roope Lipasti Viimeiset polttarit

Atena. 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Maija näki vielä kerran kaiken, meren, itsensä, ystävänsä, alaspäin viettävän maan, joka kasvoi vihreää ruohoa joka pitäisi leikata. Hän käänsi silmänsä mökkiin ja näki sen tumman hahmon ja Rubenin teltan ja tuhannet tulevaisuudet, joissa häntä ei olisi.

Viimeiset polttarit on erityisen viehättävä kirja. Sen ulkoasua ei pysty hahmottamaan netissä, mutta kirja on todellisuudessa kesäinen ja kaunis ulkoasultaan. Se  kimaltelee kuin kesäinen järven pinta auringossa. Lipasti on minulle ennestään tuntematon kirjailija.

Tammi oli yksi Taivassalon ja luultavasti Suomen vanhimmista. Yliopiston tutkijat arvioivat sen iäksi noin 670 vuotta.

Tarinan alussa Maija kaivaa reilua kuoppaa vuokraamallaan pienkaivinkoneella tammenlehvien juurella. Hän varautuu hiljalleen vieraiden tuloon. Viikonloppuun sisältyisi iloa ja murhetta. Hän tietää, että tunnelma on luotava, että ei se itsestään synny.

Se oli komea puu, maisemapuu, paikallaan jo Pähkinäsaaren rauhasta saakka. Nähtävyys, vaikka yksityisalueella, ja Maija rakasti puutaan.

Kirjassa vietetään kesäviikonloppua lapsuudenkaverusten kesken kesämökillä. Kirjailija, asianajaja, rakennusmies, muusikko, lääkäri, insinööri, tutkija, nuoriso-ohjaaja.  Kahdeksan miestä, yksi nainen ja valtavat määrät rantaan tilattua hienoa hiekkaa. Maija oli hankkinut myös ämpärit ja muut tarvittava työkalut kesäkisaan. Yhteen kokoontumisen syy on Tarmon polttarit, joita lapsuudentoverit viettävät jo kymmenettä kertaa.  

Helena pyöritti päätään epäuskoisena ja arveli, ettei kukaan huomaisi, vaikka joku porukasta kuolisi. Ruben näki, että hän yritti nielaista lopun, ottaa sen takaisin, mutta ei ehtinyt, sanottu mikä sanottu. Ruben ei ollut huomaavinaan. Sitä paitsi, hän mietti, kyllä se huomattiin, koska melkein joka kesä niin meinasi käydä. Tai ei ehkä enää nykyään niin usein. Ihmiset olivat kasvaneet. Neljäkymmentä vuotta sen opetteluun olikin mennyt.

Taivassalon viikonloppuun osallistujat hakeutuvat paikalle kukin mistäkin. Matti tulee Helsingistä ja poikkeaa kauppaan Halikossa, jonka jälkeen hän nappaa Rubenin kyytiinsä ja yhdessä he suuntaavat Kustavintien ruuhkaan. Jaakko ja Mingus saapuvat yhdessä. Vesa saapuu yksin. Maija ja Ruben ovat olleet joka kerran paikalla, mutta muita on koetellut lomamatkat, sairaudet ja lasten ilmaantumiset.  Tuomas koettelee kirjoittamattomia sääntöjä lykätessään Eliseä vaunuissa. Joska saapuu Mersullaan vapauduttuaan töistä. Maijalla on salaisuus joka kivistää, mutta siitä hän ei puhu. Tutussa porukassa kukin on oma itsensä.

Minulla on ikäviä uutisia näin alkuun, Maija sanoi ja heilutteli kädessään muovipussia. Kaikki hiljenivät. – Tarmo ei pääse tänään mukaan.

Hiljaisuus oli syvä. Miehet tuijottivat maahan tai mukeihinsa. Kyllähän he Tarmon  tiesivät ja tunsivat, mutta silti.

Viikonlopussa on saapumisia, oleilua ja kisailua hiekkaveistoskilpailussa, sillä voittoa kannattaa tavoitella. On myös lähtöjä. On myös salaisuuksia. Vuosien kuluessa kukin vieras on kasannut itseensä painolastia, joista vapautuminen sujuu aina vain vaikeammin. Huolet kasautuvat kunkin mieleen. Maijakin miettii, minkä hän salaisuuksistaan kertoisi.

 Lipastin Viimeiset polttarit on iloinen ja surullinen tarina, mutta se sopii suveen kesäkirjaksi ja mökkikirjana se on vallan mainio. Tarina on vaikea kerrottavaksi, koska lukemisen lumo katoaisi, jos tarinaa avaisi enemmän. Lipasti on tavoittanut kesäisen tunnelman aidosti iloineen ja murheineen. Miehetkin hiljenevät maiseman edessä. Käkkärämännyt ja luodot  vaientavat mielen. Saariston kesässä on suolan tuoksu ja lokkien äänet.

Blogeissa toisaalla Lukutoukka-Krista