Lena Andersson Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja

Lena Andersson Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja

Suomentanut Sanna Manninen

Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

”Kirjoittamiseni on selvitystyötä. Minun on otettava selvää, miksi niin monet asiat ovat kummallisia. Miksi sitä, mikä on ilmeistä, on niin vaikea nähdä. Miksi pimeys on niin houkuttelevaa, kun ajatuksen kirkkaus ja kielen selkeys ovat kauneinta mitä ihmisellä on.” 

Lena Andersson (s. 1970) on ruotsalainen kirjailija, kriitikko ja kolumnisti. Hän toimii kulttuurijournalistina ja kriitikkona Dagens Nyheterissä. Aiemmin hänen romaaneistaan on suomennettu muun muassa Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015) ja Omavaltaista menettelyä (2014), joista jälkimmäinen sai August-palkinnon vuonna 2013. 

Lena Anderssonin Dagens Nyheterissä julkaisemat kolumnit käsittelevät tarkasti ja viiltävästi nykyajan keskeisiä kiistakysymyksiä.  Kolumnit ovat koottu aihepiireittäin, joita ovat Yhteiskunta, Muuttoliike, Uskonto, Koulu, Ihmiskäsitys ja Perhe.  Andersson lähestyy teemoissaan niin uskontoa, ateismia, monarkiaa, maahanmuuttoa, kotiutumista, tasa-arvoa, parisuhdetta, sukupuolirooleja kuin rasismia. Andersson sivaltaa tämän päivän ilmiöitä, hänen otteensa kiinnittyy niin yksityiskohtiin kuin laajempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin.

Koraania ei tarvitse tulkita uudelleen meidän aikanamme eikä pitää minkäänlaisena ohjenuorana, vaan sitä voi kohdella historiallisena dokumenttina. Moraalista on kirjoitettu myös muissa, paremmissa kirjoissa. … Ei ole olemassa syntiä eikä pyhää, on vain eläville olennoille aiheutettua kärsimystä. Jumala ja helvetti ovat todennäköisesti valheita, jotka on sepitetty ihmisten pitämiseksi aisoissa.

Monarkian suhteen olemme sivullisia. Seuraamme sivusta kruununperillisten häitä ja vauvauutisia. Monarkia perustuu ajatukseen, että jokin luokka ja jokin perhe ovat geneettisesti parempia kuin muut.

Monarkian luonteeseen kuuluvat automaattisesti ne samat arvot, jotka ällöttävät monia silloin kun ruotsidemokraatit esittelevät niitä: aito ruotsalaisuus, kotiseutumuseot, tapakristillisyys, vakaa kansallinen yhteenkuuluvuus, verimystiikka, konservatiiviset perhearvot, sukupuoliroolit sekä ”turvallisuutta luova” johtaja, joka on jatkuvuuden tae oikullisen epäluotettavan kansan ja kinastelevien poliitikkojen yläpuolella.

Maahanmuuttopolitiikka puhuttaa myös Ruotsissa. Maahanmuuttajien integroituminen yhteiskuntaan on sielläkin arkea. He ovat jopa meitä edellä ja kokeneempia asiassa. Olen itse törmännyt Anderssonin ajatuksiin ympäristökasvatuksessa, kuinka maahanmuuttaja pääsee vasta osallisuutensa kautta osaksi luontosuhdetta.

Maahanmuuttovihamieliset kokevat olevansa kantaruotsalaisia, alkuperäisväestöjä, joka on kokemassa saman kohtalon kuin intiaanit.  Andersson vertaa kotiutumisessa F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua, kuinka Keskilännestä New Yorkiin muuttanut Nick Carraway huomaa olevansa osa kaupunkia.  Andersson heittää ajatuksen integraatiosta käsitteenä, että ihmisestä ei tule se jonka muut olettavat hänen olevan, mutta muiden oletuksilla on merkitystä ihmisen omakuvalle ja tulkinnalle elämästä.

Maahanmuuttopolitiikka puhuttaa meilläkin, mutta tavallinen kadunmies seuraa ehkä hämmentyneenä keskustelua tasolla, jossa sitä viimeiseksi tulisi käydä tapahtuvalla tasolla.

Niin kauan kuin ihmiseltä – henkilöstä ja paikasta riippumatta – ei kysytä tietä West Eggiin, koska hänen ulkonäkönsä ei vastaa odotuksia, ei ainakaan kansalaisuus ole suoja ennakkoluuloja vastaan.

Anderssonin teos sivaltaa ruotsalaista yhteiskuntaa. Paikoin suomalainen lukijaa jää ulkopuoliseksi tiettyjen henkilöiden tuntemattomuuden vuoksi, mutta siltikään se ei haitannut lukemista. Anderssonin teoksissa Omavaltaista menettelyä ja Vailla henkilökohtaista vastuuta minua ihastutti niiden leikkisyys ja ilakoiva tunnelma, mutta kolumnit olivat paikoin totisia. Kolumnien huumori ja satiirisuus oli hieman liian vakavaa.  Kolumnien aiheet olisivat olleet sallivampia revittelyn suhteen. Toisaalta mainitsemani teokset saivat kritiikkiä, kun nainen oli liian ahdistava rakkaudessaan, kun minua kirjat ihastuttivat. Toisen naisen tuska ei kuitenkaan sytyttänyt kaikkia lukijoita.