Stephen Fry: Fryn aikakirjat ja Top Ten Tueday - 10 syytä syrjiä

Olen lukenut aiemmin Stephen Fryn (1957) kirjoista Virtahevon ja muistelmista Koppava klopin. Fryn aikakirjat  kertoo 1980-90 välisestä ajasta. Muistelmien kolmas osa More Fool ilmestyi syyskuun lopussa, joten eiköhän sekin suomenneta.  Se voi olla jopa kiinnostavin osa. Koppava kloppi  kuvaa Fryn lapsuutta ja kouluikää, jossa kertomus alkaa Fryn ollessa kahdeksanvuotias ja lähdössä junalla sisäoppilaitokseen. Kirjassa seurataan hänen vaiheita 18-vuotiaaksi asti.  Ajallisesti sisäoppilaitosvuodet ajoittuvat 1960-70 -luvuille.

En pidä itseäni muistelmien tai elämäkertojen lukijana, sillä en ole kiinnostunut sillä tavoin julkisuuden henkilöistä. Tammikuun aikana olen kuitenkin lukenut peräti kolme elämäkertaa tai muistelmaa. Se on hyvin paljon minulta.  Luen lähinnä kirjailijoiden tai näyttelijöiden elämäkertoja. Minun on tiedettävä henkilö jollain tavoin. En voisi kuvitella lukevani julkkisten tai poliitikkojen elämäkertoja.

Stephen Fry on tutuin Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta. Stephen Fry ja Hugh Laurie ovat valloittava kaksikko. Ja kumpikin herra on kirjoittanut myös kirjoja. Olen kertonut blogissani vältteleväni sairausgenreä. Siitäkin huolimatta olen katsonut joitakin jaksoja The House –sarjasta, mutta en voi sietää sitä, vaikka Hugh Laurien takia olen uhrautunut. Yritin miettiä Fryn rooleja, mutta syksyllä katsomani Poirot ei vain tule mieleeni. Fry on siinä poliisin roolissa. Jakso esitettiin tänä syksynä. Fryn filmografia on laaja, mutta tuota en löydä. Gosford Parkissa hän on poliisin roolissa. Tuossa elokuvassa on myös Helen Mirren, joten siinäkin on syy elokuvan katsomiseen. Sen sijaan Lontoo 24:ssä Fry on pääministerin roolissa.

Sen enempää Hugh kuin minäkään emme hetkeäkään ajatelleet tosissamme, että loisimme uran lavakoomikkoina tai näyttelijöinä tai millään muullakaan showbisneksen alalla. Jos yltäisin lopputenteissäni ykkösarvosanaan, jatkaisin luultavasti Cambridgessa, laatisin väitöskirjan ja tutkisin, mitä annettavaa minulla olisi akateemiselle maailmalle.

Hugh väitti tähtäävänsä Hongkongin poliisilaitoksen leipiin. Kruununsiirtomaassa oli ollut pari korruptioskandaalia, ja luullakseni hänestä oli varsin mukava kuvitella itsensä jonkinlaiseksi Serpicoksi valkeissa teräväprässisissä sortseissa, yksinäiseksi rehdiksi poliisiksi, joka teki todella likaista työtä…

Fry kirjoittaa asioista, joista en niin tiennyt tai osannut yhdistää toisiinsa. Fry ja Huhg ovat esiintyneet yhdessä Jeeveksessä. En ole ajatellut sitä sen enempää. Sen takia minulle olikin yllätys kumppanusten pidempi yhteinen historia. He ovat käsikirjoittaneet yhdessä, tehneet teatteria jo opiskeluaikoinaan jne. Ehkäpä tuo yhteistyön vahvuus tulee esiin Jeeveksessä.

Olin elänyt kaksikymmentä vuotta siinä vakaassa uskossa, että ruumiini oli viholliseni ja että ainoina liittolaisinani olivat aivot, kerkeä kieli ja näppäryys kielenkäyttäjänä, ominaisuudet, jotka voivat tehdä ihmisen yhtä lailla inhotuksi kuin ihailluksi. Ne soveltuivat aivan tietyntyyppisiin komediaesityksiin. Ne kielellisesti konstikkaat monologit ja sketsit, jotka olin itse kirjoittanut, saatoin luottaa esittäväni onnistuneesti. Mutta kuten jo totesin, minua kammotti joutua esittämään myöhäistä sytytystä, kihisevää kiukkua, perseelleen putoamista ja niitä muita näennäisen välttämättömiä koomikon tekniikoita, jotka minusta näyttivät yhtä pelottavilta, käsittämättömiltä ja hämmentäviltä kuin tanssiaskeleet tai tennislyönnit.

Fryn muistelmat ovat maltilliset, sillä hän ei paljastele tai kerro ikäviä juttuja muista. Emma Thompsoniin ja Hugh Laurieen hän viittaa jonkin verran. Eniten hän ruotii itseään ja on armoton itsensä arvostelija. Olisikohan muistelmien ilkeintä osastoa nämä siniveriset shoppailijat ja joutenolijat 1980-luvun alussa? Minulta menee aika paljon ohi kirjasta, koska brittiläinen teatterimaailma julkimoineen on minulle vieras.

Stephen Fry oli melkoinen lurjus ennen Cambridgea, sillä hänet oli tuomittu petoksesta ehdonalaiseen vankeuteen, hän oli varastellut ja valehdellut läpi kouluaikansa. Opiskelu ja Cambridge kasvattivat toisenlaiseen elämään. Hänestä tulikin menestyvä näyttelijä vastoin hänen omiakin odotuksia. Hän tuokin kirjassa esiin tyytyväisyyden taloudelliseen tilanteeseen ja pärjäämiseen ilman kerskailun makua.

Fryn aikakirjat on elämänmakuinen ja uskottava kuvaus pidetyn näyttelijän tiestä kuuluisuuteen.  Fry kirjoittaa älykkäästi ja humoristisesti. Joihinkin asioihin hän olisi voinut paneutua enemmän, mutta ehkä niiden aika on myöhemmin. Tämä kirja kattaa näyttelijän elämää parikymppisestä kolmikymppiseksi. Pidän kirjan ajankuvasta sekä brittiläisen kulttuurimaailmaan kurkkaamisesta. 

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Alkuperäisteos The Fry Chronicles (2010)
Suomennos Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2014

Tämän kirjan listaan MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen mukaan.  Kuittaan tällä kohdan  1. Elokuvatähtien elämäkerrat ja muistelmat.  

Fryn seurassa on kulkenut myös Into et vimman Helmiriitta  sekä Oksan hyllyltä MarikaOksa.

Top Ten Tueday 10 syytä syrjiä

Tässä tämän vuoden teesit, joilla on hyvä syrjiä kirjoja. Eli syrjin, mutta saatan lukea, mutta karttelen näitä. Luettavaa on niin paljon, että valikoin.

1. Valitsen mieluummin sidotun kirjan  kuin nidotun pokkarin. Fontin koon takia, etenkin tiiliskivissä.  Luen huonossa valossa iltaisin, joten säästän silmiäni. E-kirjoja en lue laisinkaan. En myöskään harrasta äänikirjoja.

2. Kartan sotaa ja sotatanner kuvauksia. Luen  Kate Atkinsonin ja Sarah Watersin kuvauksia, joissa sota häilyy taustalla, mutta asetan siihen rajan.

3. Kartan raakoja, ns. kovaksikeitettyjä dekkareita, lapsijuttuja ja eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa. 

4. Kartan paksuja kirjoja, suosin sivumääränä 150–350 s.

5. Vältän ruikuttavia kirjoja. Misery lit  kuuluu tähän myös. Oi joi ja voi voi.

6. Vältän inhorealistisia kirjoja

7. Chick-lit  ja New age jäävät väliin. Ja tähän luen myös  self help -kirjat . En vain jaksa niitä.

8. Parisuhdedraama, sukutarinat, historialliset romaanit eivät ole ensisijaisesti minua.

9. Sairausgenre suuntaan jos toiseen. Olen lukenut aihetta tarpeeksi, jotta voin karttaa sitä. Luin äskettäin aiheesta kaksi kirjaa eli Laura Saven Paljain jaloin ja Johanna Ehnqvistin Isää ei ole enää.  En vain jaksa näitä, saati blogata. Aloitin vuoden alussa kirjastoni raakkaamisen ja heivaan turhat kirjat poistoihin. Sen sijaan joskus parikymppisenä luin seuraavat kirjat:  Flora Rheta Schreiber Sybil, Hannah Green En luvannut sinulle ruusutarhaa, David Reed Anna, Annikki Bärman Kivimetsän tuolla puolen. Uteliaisuudesta tarkastin kirjahyllyni ja havaitsin näiden kirjojen olevan yhä paikallaan.

10. Huono kuvamateriaali tietokirjassa, kotikutoiset kuvat ja väärin kirjoitetut lattarit saavat otsani kurtistumaan. Oletan myös, että Pohjoismaissa ilmestyvissä kirjoissa osataan kirjoittaa Carl von Linné ruotsalaiseksi.