Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni

Marion Brasch (s.1961) on saksalainen journalisti ja kirjailija. Ja nyt hiljaisuus on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos.

Brasch kertoo omaelämänkerrallisessa romaanissaan etuoikeutetun itäsaksalaisen perheen tarinan. Ja nyt hiljaisuus on nuoren tytön kasvutarina, lapsen ja nuoren naisen näkökulmasta. Vaikka Brasch kirjoittaa perheestään, niin hän jättää nimet pois. Veljetkin ovat nuorin, keskimmäinen ja vanhempi kuin myös äiti, isä ja äitipuoli.

Perhekuvan miljöönä ovat Itä-Saksa ja Berliini aina muurin murtumiseen asti. Luin äskettäin samaan miljööseen ja osin samaan aikaankin liittyvän Christoph Heinin kirjan Vieras, ystävä. Ja nyt hiljaisuus ja Vieras, ystävä ovat myös osa samaa lukuhaastetta. En jätä aihetta tämänkään jälkeen, sillä lukupinossani odottavat jo Heinin Säestäjä ja Tien loppu, jotka onnisuin löytämään Kaisa-talosta.

Marionin isä pakeni natsien vainoja Englantiin 1940-luvun alussa. Heti toisen maailmansodan päätyttyä isä palasi synnyinmaahansa Saksaan ollakseen mukana maan jälleenrakentamisessa. Marion näki lapsesta asti erilaisia maailmoja. Isoäidin tarinoilla ei ole mitään yhteistä sen todellisuuden kanssa, jossa pojantytär eli. Potsdamin isoäiti kertoi varakkaasta juutalaisesta tehtaanomistajaperheestä, joka oli tullut Wroclawin läheisestä kyläpahasesta Berliiniin. Isoäiti kertoi kolmesta aviomiehestään, joista jokainen oli ollut toistaan pahempi. Hänen mukanaan Marion pääsi sunnuntaisin kirkkoon, vaikka isä oli kieltänyt tyttärensä viennin kirkkoon. Isoäiti halusi enemmänkin keljuilla pojalleen, koska tiesi poikansa vihaavan äitinsä katolilaisuutta.

Isoäitini eli vielä eron jälkeen kaksi vuotta ex-miehensä ja tämän nuoren vaimon luona näiden vierashuoneessa, ja kun sitten tuleva isäni palasi maanpaosta, löysi ex-mies heille pienen asunnon Potsdamista, jossa isoäiti vietti koko loppuelämänsä.

Lontoon isoäiti ei antanut ikinä anteeksi, että hänen tyttärensä oli sallinut ensin katolilaisuuteen ja sitten kommunismiin kääntyneen juutalaisen kuljettaa itsensä sodan jälkeen takaisin juuri tähän vihattuun Saksaan ja siellä vielä jopa siihen itäiseen. Äiti vastusti Saksaan lähtemistä kauhunsekaisin tuntein, koska hän oli Wienistä ja juutalainen. Äiti jäi pienen lapsen kanssa sisarensa ja tämän aviomiehen luo Lontooseen, mutta seurasi aviomiestään vuotta myöhemmin.

Isäni rakasti äitiäni. He menivät naimisiin ja puolen vuoden kuluttua syntyi vanhin veljeni. Mutta enemmän kuin omaa pientä perhettään isäni rakasti uskoaan maanpäällisestä paratiisista, jonka hän halusi rakentaa siihen maahan, jonka turvissa hän oli elänyt nuoruutensa. Saksaan.

Isä kohosi poliittisella urallaan DDR:n hallituksen ministeriksi. Perhe vietti elitististä elämää DDR:n poliittisen hierarkian huipulla, mutta isä joutui joksikin aikaa sivuun ja vanhimman pojan edesottamusten takia perheen kohtalona oli Karl-Marx-Stadt, kun vanhin poika otti julkisesti kantaa Neuvostoliiton tekemään Tšekkoslovakian miehitykseen.

”Minua ei kiinnosta ollenkaan se, että tyttäreni saisi erityisoikeuksia”, isä keskeytti rehtorin lauseen ja katsoi tätä vihaisesti. ”Jos hän ei kuulu parhaimpiin oppilaisiin, silloin hän ei kirjoita ylioppilaaksi. Niin yksinkertaista se on.”

Nuorin veli muuttaa Leipzigiin opiskelemaan, äiti sairastuu vakavasti. Paluu Berliiniin tapahtuu, kun tytär aloittaa yhdeksännen luokan. Äiti kuolee ennen joulua ja tiukka isä kertoo, että lapsen ei tarvitse mennä seuraavana päivänä kouluun. Vanhin veli lähtee länteen. Lapsen kanssa on vaikeampi puhua hankalista asioista, joten lapsen kohtelu aikuisena helpottaa, kun isä kertoo, että aikoo mennä uudelleen naimisiin. Sekin on väliaikainen muutos.

Pikkuhiljaa ymmärsin, miksi hän ei halunnut käydä tätä keskustelua huoneessani ja miksi hän oli tarjonnut minulle tupakan. Hän halusi, että olisin kuin aikuinen. Hän halusi että ymmärtäisin. Hän halusi minun siunaukseni.

Brasch ei silottele perhekuvaustaan, jossa isän sitoutuminen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen tapahtuu oman perheen kustannuksella. Perheen kolme poikaa luo uraa sosialistista järjestelmää kritisoivina taiteilijoina. Keskimmäinen poika kuolee ennen isää epäselvissä olosuhteissa. Suhteet poikiin jäävätkin etäisiksi. Lontoon isä kokee osaksi itseään nuoruutensa takia ja näyttää sen tyttärelleen, lännen. Perheen ihmissuhteet ovat solmussa, perimmäinen syy perheenjäsenten keskustelukyvyttömyyteen ja tunteettomuuteen eivät selviä. Tytär on lapsista ehkä uskollisin isälleen. Hänkin etsii ja kokeilee omaa paikkaansa hakien.

Ja nyt hiljaisuus on helppolukuinen teos, joka on kirjoitettu häivyttäen ja etäännyttäen. Se häilyy fiktion ja toden välillä välittäen eletyn arjen sellaisena kuin kirjoittaja sen koki.

Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni
Alkuperäisteos Ab jetzt ist Ruhe
Suomentaja Arja Rinnekangas.
Lurra Editions 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.
Kannen kuva Marion Brasch, kirjailijan kokoelmat. Kirja on uusi ja kansi kaunis kirjassa, vaikka vanha kuva näyttäytyy blogissa kuluneelle.

Osallistun tällä kirjalla Tahattoman lukijan Leningrad - Ost-Berlin - lukuhaasteeseen.
Kirjan on lukenut myös Peegee hydatoon

Toivotan kaikille hyvää viikonloppua. Palaan 1.3. ellen löydä ajastamatonta blogitekstiä.