Johanna Venho (1971) on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä Jyväskylässä ja Helsingissä ja valmistunut filosofian maisteriksi. Hän on vapaa kirjailija ja kirjoittajaohjaaja. Runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Venhon esikoisromaani Syntysanat ihastutti minut.
Kaukana jossain onnenmaa rakentuu äidin ja pojan vuoroittaisiin kertomuksiin seitsemänkymmentäluvulta nykyaikaan. Kummankin elämässä tapahtuu muutoksia, kumpikin on jonkinlaisessa taitekohdassa oman elämänsä suhteen. Otto Marras on 39-vuotias työterveyspsykologi. Äiti on ikääntyvä kuusikymppinen, joka havahtuu elämän rajallisuuteen, vanhenemiseen.
Otto tuntee itsensä jätetyksi, kun Eloisa-vaimo lähtee luomaan uutta uraa Tampereelle ja Oton äiti Kaarina lumoutuu plastiikkakirurgiasta ja haluaa Brasiliaan. Otto jää kahden helsinkiläiseen kerrostalokolmioon murrosikäisen Valo-pojan kanssa. Hänen riesakseen jää myös Kaarinan rapistuva rintamamiestalo. Otollakin on haaveita, sillä hän haluaa kirjoittaa tietokirjan onnellisuudesta. Kaarina haluaa elää, sillä hän tuli 1970-luvun alussa äidiksi. Isänsä Otto menetti kolmevuotiaana, kun tämä rysäytti Toyotalla päin kalliota Posiolla.
Kun on peräsimestä hyvä ote, kun merenselkä on auki, ei päässä jyskytä se tavanomainen, kieppuva kysymys: miten tätä elämää pitäisi elää?
Vaikka hänen jos kenen pitäisi se tietää.
Vuosikymmeniä Kaarina on piilottanut toiveensa jopa itseltään. Nyt Kaarina haluaa elämänsä takaisin. Vanheneminen muistuttaa elämän rajallisuudesta. Venho kertoo tarinaa kauniisti siitä, kuinka kukin meistä suorittaa ikävaiheiden kehitystehtäviä. Venho kuljettaa äitiä ja poikaa erillään, ehkä tarkoituksellisesti. Kumpikin yrittää tavoittaa onneaan, mutta onni on kadoksissa niin monelta.
Oton asiakkaista onnellisimpia ovat ne, joilla on haaveita ja suunnitelmia. Joilla on toivoa muutoksesta: he uskovat, että toteuttavat haaveensa.
Otto vaikuttaa hieman epäuskottavan avuttomalle somessa ikäisekseen ja lukeneeksi ihmiseksi. Silti hän vakoilee äitinsä naamakirjan profiilia ja päivityksiä. Ennen Otto tunsi äitinsä nimellä Kaarina Marras, mutta nyt hän on Karen November. Äidin uusi asenne kummeksuttaa häntä eniten, että äiti rientää São Pauloon, vaikka tämä oli viisikymppiseksi tyytynyt kotimaan matkailuun, pelännyt lentämistä, lähtee vuorotteluvapaalle säästöjensä turvin. Otto puolestaan lähestyy runotyttöään nuoruudesta.
Oton mielestä Kaarina on aina ollut innostuvainen ja altis matkasaarnaajien, pölynimurikauppiaitten houkutuksille, enkelikursseille ja sisäisen voiman valmentajille, henkien näkijöille ja tarotkorttiennustajille. Oikein asetetuille sanoille, lupauksille.
Johanna Venhon kieli on kaunista, runoilijan kirjoittamaa proosaa. Pidän kirjan ulkoasusta ja sen värien viestistä. Kaukana jossain onnenmaa jättää asioita avoimiksi lopussa, joka on huojentavaa, että kliseistä ei lähdetä rakentamaan onnenmaata. Viime vuoden kotimaisissa kirjoissa Pauliina Vanhatalon kirja Pitkä valotusaika teki minuun vaikutuksen, mutta Johanna Venhon Kaukana jossain onnenmaa on samanlainen helmi.
Johanna Venho Kaukana jossain onnenmaa
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Kuittaan tällä kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 45, mutta tämä sopisi myös kohtaan 6 eli kirjastosta kertovaan kirjaan, koska Kaarina työskentelee kirjastossa.
Myös Kulttuuri kukoistaa on lukenut tämän kirjan.
Juu, Otto on aikamoinen mammanpoika, mutta symppis sellainen; Venho kuvaa hyvin, että samassa ihmisessä voi olla niin lapsellisia kuin älyllisiä piirteitä. Kaarina taas on rohkea! Mainiota tekstiä, olen samaa mieltä.
VastaaPoistaSymppis. Hyvin kirjoitetut henkilöt. Ja minusta tässä välittyy hyvin, että niin äidillä ja aikuisella pojalla on kummallakin oma elämä elettävänä. Eikä lukijankaan tarvitse kaikkea tietää. Pidin tarinasta.
Poista