Svetlana Aleksijevitš Tšernobylista nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš (1948 ) on Minskissä asuva valkovenäläinen kirjailija. Kirjallisuuden Nobelin hän sai tänä syksynä vuonna 2015. Kukaan ei voi nimittää häntä yllätysvoittajaksi, sillä hänen nimensä oli etukäteisveikkauksissa kärjessä. Hänen palkitsemiseen voidaan liittää argumentteja niin puolesta kuin vastaan, esimerkiksi sen suhteen, että oliko maailmantilanne otollinen nyt vai ei. 

Aleksijevitšin  teoksissa hyödynnetään silminnäkijähaastatteluja, joita hän työstää kaunokirjalliseen muotoon.  Hänen teoksista käytetään usein termejä dokumenttiromaani tai yhteisöromaani. Nobel-lautakunnan perusteluissa korostettiin, että Aleksijevitš kertoo omaäänisesti aikamme kärsimyksistä ja rohkeudesta. Hänen tekstinsä eivät tuota pelkkää hymistelyä kaikilta, mutta hän ei myöskään lietso tai kylvä pelkoa. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous ilmestyi vuonna 1997. Kirja ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2000.

Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 kello 01.23.58 tuhosi sarja rähähdyksiä lähellä Valko-Venäjän rajaa sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin ja sen suojarakennuksen.  Tšernobylin katastrofista tuli 1900-luvun suurin teknologinen onnettomuus.

Tšernobylistä nousee rukous kertoo ydinvoimalan räjähdyksestä, joka oli laajin ympäristötuho Euroopassa sitten toisen maailmansodan.  Aleksijevitš vertaa, että toisen maailmansodan aikana saksalaiset tuhosivat 619 valkovenäläistä kylää tai taajamaa. Tshernobylin onnettomuudessa maa menetti 485 kylää tai taajamaa, joista seitsemänkymmentä on haudattu maahan ikuisiksi ajoiksi.

Suomessa Säteilyturvakeskus laati ensimmäisen lehdistötiedotteen poikkeustilanteesta maanantaina 28.4. noin kello 15 vuonna 1986. Syytä tilanteeseen ei tiedetty eli kerrottiin vain, että radioaktiivisuutta oli havaittu ja että se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin voimalaonnettomuuden maanantai-iltana noin kello 19.30 Suomen aikaa.

”Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan tiedä vielä… Tytär kiertelee konservatoriotuntien jälkeen ystävättärien kanssa kaupungilla. Syö jäätelöä. Pitäisikö minun soittaa?!”

Tšernobyl puhuttaa yhä ihmisiä, omalla alallani sitä ei voi unohtaa, vaan siihen liittyviin kysymyksiin joutuu vastaamaan joka vuosi useaan kertaan. Ihmiset kysyvät jatkuvasti tapahtuman vaikutuksista luonnonvaroihin tänäkin päivänä.  En referoi tekstiini monologin paloja, mutta yritän luoda tapahtuman taustoja, mutta ajatukseni ja muistoni ovat nuoren ihmisen.  

Kukaan ei kykene määrittämään salaamisen käsitettä siten, että se kattaisi tässä yhteydessä salaamisen käsitteen kokonaisuudessaan. Suomessa elettiin varovaisesti uskaltamatta sanoa ääneen yhtään mitään. Aluksi kukaan ei ymmärtänyt edes lukemia, vaan ongelmia etsittiin yleisesti omalta pläntiltä.  Ruotsissa tyhjennettiin Forsmarkin ydinvoimala, sen 600 työntekijää poistettiin töistä, mutta he eivät rientäneet koteihinsa, vaan heidät vietiin tutkimuslaitokseen tarkastettaviksi ja 100 työntekijää jäi tutkimaan tilannetta. Voi vain miettiä, mikä näidenkin sadan kohtalo olisi ollut, jos olisi ollut tosi kyseessä. Mittareita oli kiitettävästi, mutta uskalluksen, rohkeuden ja valppauden suhteen oli puutteita, vaikka Kajaanissa ja Tampereella mitattiin 2-6-kertaisia säteilyarvoja, jotka välitettiin Helsinkiin. Kuitenkin jo maanantaina selvisi, että kyseessä oli ydinvoimalaonnettomuus, vaikka aluksi sijaintipaikkaa ei tiedetty. Sen sijaan salaamisen taso oli täydellistä, mitä lähemmäksi kohdetta mentiin alusta lähtien.  Palomiehet lähtivät kohden hälytystehtävää, sammuttamaan tulipaloa tavallisissa tamineissa. Sarkofagin pystytys, puhdistus- ja raivaustehtävät ja pesut tapahtuivat ihmisvoimin. Siksipä muuta väestöä enemmän säteilylle altistuivat erilaisia raivaus- ja puhdistustoimenpiteitä suorittaneet puhdistustyöntekijät reaktorin lähellä ja suojavyöhykkeellä. Heistä syntyi erityinen ongelma kuolleena.

”Päivisin istuimme television ääressä ja odotimme, milloin Gorbatšov esiintyisi. Valtaapitäjät pysyivät hiljaa. Vasta vappujuhlien jälkeen Gorbatšov piti puheen: pysykää rauhallisina, toverit, tilanne on hallinnassa… Tulipalo, pelkkä tulipalo. Ei mitään hätää… Ihmiset asuvat siellä ja tekevät työtä…

Me uskoimme…”

Niin mekin. Elimme aivan samassa tilanteessa oman tiedotuksemme kanssa. Netistä löytää päivän uutislähetyksiä, tuttuja hahmoja vallankahvassa, jotka vakuuttivat, että eihän mitään ole sattunut, eihän meillä mitään hätää ole, eikä kenelläkään muulla missään muuallakaan.  

Tiedämme kuitenkin suhteellisen vähän tuon onnettomuuden vaikutuksista. Aleksijevitš toimii kollektiivisena muistinamme eli vie lukijansa tapahtumien keskelle antaen äänen niille, jotka ovat kokeneet tapahtuman. Ihmisiä eivät ole välinpitämättömä, ihmiset eivät ole unohtaneet tapahtumaa, sillä todellisuudessa kyse on tietämättömyydestä, että ei ymmärretä tapahtunutta. Miksi on hassua, että suomalainen suree itäisten metsäpalojen raivotessa aurinkopäivänsä savua?  Mitä on palojen todellinen pelko? Mikä on punainen metsä?

Eniten säälin maaseudun väkeä, sillä he joutuivat kärsimään syyttömästi kuin lapset.  Tšernobylhan ei ollut talonpoikien keksintö. He eivät suhtaudu luontoon valloittajina vaan yhtä luottavaisesti kuin sata tai tuhat vuotta sitten. Siten kuin jumala on tarkoittanut… Eivät he ymmärtäneet tapahtunutta, he halusivat uskoa tiedemiesten ja muiden kouluja käyneiden ihmisten puheisiin kuin papin sanaan. Ja heille vakuutettiin: ’Kaikki on hyvin. Mitään vaaraa ei ole. Kunhan pesette kädet ennen ateriaa.’

Aleksijevitšin kirja ei ole ruma tai liian järkyttävä, sillä se kertoo todellisesta tapahtumasta. Se kertoo tarinat kauniisti, siten, että lukijan tietoisuus avartuu eli hän kykenee ymmärtämään ihmisten kauhun.  Tšernobyl tapahtui tietynlaisessa yhteiskunnassa, tietyntasoisessa tiedotuksen kehitysvaiheessa. Jäin miettimään sankaruuden käsitettä, miten se toimi tuossa yhteiskuntarakenteessa ja sen miettiminen tässä ja nyt pelottaa enemmän. Olisiko meillä edes tuollaisia sankareita?  Kuinka moni ehtisi livetä?  

Aleksijevitš kertoo niin surusta, rakkaudesta, menetyksistä. Hän antaa äänen palomiehille, maalaisihmisille, tutkijoille, virkamiehille, kuoleville ja kuolemaa tuottaville.  Kirjan takakannen teksti on hurja, sillä siinä kerrotaan, kuinka Pripjatin kaupungin asukkaat ihailivat parvekkeiltaan loimuavaa voimalapaloa. Kirja vie moneen kertaan tavallisen ihmisen elämään, pakenemiseen, äkkilähtöön, evakkoon. Moneen kertaan luin kissoista ja koirista, kuinka niitä otettiin mukaan salaa, säteileviä kissoja ahdettiin matkalaukkuihin. Yhtä hyvin niitä jätettiin ikkunalaudoille, sillä paluun piti tapahtua kolmen päivän kuluttua.  Itselleni uusi asia oli häpeä, että oma tausta tuotti häpeää, pelkoa ja vieroksumista vielä kauan tapahtuneen jälkeen, että oma syntyperä saattoi seurata sellaisena esteenä, että se oli salattava. 

Nyt he ovat kuolemansairaita… Mutta elleivät he olisi tehneet sitä? Minusta he ovat sankareita, eivät sodan uhreja – sotaakaan ei muka ollut. Tšernobylia sanotaan onnettomuudeksi tai katastrofiksi, mutta se oli sotaa…  Tšernobylin muistomerkitkään eivät eroa sodan merkeistä.

Lähtisitkö sinä turistiksi aavekaupunkiin ihailemaan näkymiä hieman ruostuneessa maailmanpyörässä villieläinten runsauden keskellä?  Tärkeintä olisi ymmärtää, että Aleksijevitš ei voi antaa minkäänlaisia takeita, että hänen kertomansa jäisi ainutkertaiseksi episodiksi. Jos Nobel jaettaisiin Suomessa, uskotko, että tämä kirja olisi voinut tulla palkituksi?

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous

Tšernobylskaja molitva: Hronika buduštšego (1997)

Suomentanut Marja-Leena Jaakkola

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Teos on luettu myös Jokken kirjanurkassa. 

Lisätty 15.12.  Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus dokumentti löytyy YouTubesta. Tunnetko Christa Wolfin kirjan Häiriötapaus Erään  päivän uutisia? Naisten Kulttuuriyhdistys ry 1988.