Sivut

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana




Pärttyli Rinne (s. 1979) on Skotlannin St. Andrewsissa asuva filosofi, dramaturgi ja käsikirjoittaja.

Tarinan aihepiiri on hieman vieraampi minulle. Aika äskettäin luin kuitenkin Elina Hirvosen romaanin Kun aika loppuu, joka on vaikuttava romaani. Viimeinen sana on esikoisromaani, joka kertoo nuoruuden unelmista, vihasta, pettymyksistä ja välinpitämättömyydestä kaikkeen ja kaikesta. Kirjan miljöönä on jokin Helsingin lähistöllä sijaitseva radanvarren taajama.

Franz on lukion viimeisellä luokalla oleva poika, joka valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin. Franzilla on suurellisia haaveita tulevaisuutensa suhteen, sillä hän uskoo täyttävänsä vielä jonain päivänä luentosalit uudella vapauden filosofialla. Nietzschen opit yli-ihmisestä ja minäkuva suuresta egosta eivät tule yllätyksenä. Pojan minäkuva on vääristynyt ja kehittymätön.

Elämä tuntui Franzista ajanhaaskaukselta. Maailma ajoi totuuden etsijät ahtaalle, eikä millään ollut lopulta mitään väliä. Kenties hänen peruskannakseen vakiintuisi tyyni välinpitämättömyys kaiken suhteen. Kenties tämä olisi hänen elämänsä suurin oivallus. Olisi annettava lauseiden lipua itsensä läpi mihinkään kiinnittymättä. Mutta jos niin kävisi, tekisi tällainen tyyneys myös kirjasta tarpeettoman, sillä kosmoksesta olisi silloin tullut kaikkien lauseiden tasa-arvoinen virta.

Franz kuvataan sosiaalisilta taidoiltaan hyvin vajavaiseksi. Hän on outo, koulukiusattu kummajainen. Hänellä on sentään kaverina Kolehmainen. Tarinan alussa pojat ovat hiekkakuopalla, jossa Kolehmainen häärii Glock-pistoolinsa kanssa, kun Franz lukee kirjaansa. Kolehmainen vaikuttaa aseensa kanssa turvallisen kahjolle, mutta Franzin suhteen lukija huolestuu alusta lähtien. Helena opettaa lukiolaisille rakkauden olevan parasta todellisuutta?


Heität läpällä? Kolehmainen täsmensi.
Ei siis ollut tietävää ystävää, ymmärtäväistä ulkopuolta. Toiseus oli viisaudesta tyhjä, eikä tosiajattelun lisäksi ollut todellista ajattelua. Kolehmainen kutistui pienenpieneksi Franzin silmissä.
Viimeinen sana vie matkalle, jossa lopussa odottaa umpikuja, jonka lukijaa ymmärtää vääjäämättömäksi tarinan edetessä. Rinne kirjoittaa nuoruudesta, ongelmista, itseriittoisuudesta. En vain usko, että äidin tai isän rooli on sen helpompi sietäessään omassa kodissaan muukalaista, joka ei ole velvollinen mihinkään. Yhtä väärin on syyllistää Helenaa, joka ei nosta yli-ihmistä jalustalle tai Virpiäkään. Ongelmat ovat tietenkin aina toisissa, vaikka niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Franzin profiili kuvautuu oikeastaan hyvin samanlaiseksi kuin, joista on luettu vastaavien tapausten yhteydessä. Mikä syrjäyttää nuoren, missä vaiheessa jokin menee pieleen? Raha ainakin on höllässä, joten se ei ehkä ole hyvä korvike.

Franz alkoi olla uupunut siihen, että häntä jatkuvasti puhuteltiin, ja päätti ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin estääkseen keskustelun vireytymisen. Äidin olisi pitänyt ymmärtää, että jokainen hyväntahtoinenkin lausahdus vei perhettä alati kauemmas Franzin sille asettamasta lopullisesta päämäärästä, joka oli täydellinen keskinäinen vaikeneminen.

Viimeinen sana kertoo yrityksestä ratkaista maailma sanoilla, ja siitä kun sanat eivät riitä. Kirjan ytimessä ovat koulutragediat, kuinka ne yllättävät aina jossain päin maailmaa. Ymmärtääkö lukija niitä sen paremmin luettuaan tämän kirjan, niin sitä en osaa arvioida. Ainakin Rinne rakentaa hahmostaan uskottavan, mutta vastenmielisen. Rinne on onnistunut tekemään karmivan ja huolestuttavan, mutta ajatuksia herättävän kirjan.

Pärttyli Rinne Viimeinen sana
Noxboox 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Viimeinen sana on luettu monissa blogeissa. Itse havainnoin kirjan olemassaolon vasta muutama viikko sitten.

Tässä muutama linkki: Omppu, ja Annika,

8 kommenttia:

  1. Viimeinen sana päätyi luettavakseni loppukesästä. Aiheeltaan se on raskas ja pysäyttävä ja jäi ainakin minulla pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Osaksi tämän takia tartuin myös Nietzschen Näin puhui Zarathustraan selveentääkseni yli-ihmisen käsitettä. Vaikea, vaikea aihe, mutta arvostan sitä, että joku uskaltaa yrittää sanoittaa ja selittää tällaisia hirmutekoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minustakin. Luulen, että moni miettii luokan edessä, miten toimisi.Luokkahuone ei ole enää koskaan samanlainen. Elina Hirvosen romaanin Kun aika loppuu oli helpompi lukea.

      Poista
  2. Kiinnostuin kirjasta kirjamessuilla ja oli kiva päästä kurkkimaan, mitä kirja pitää sisällään. Katsotaan, luenko kirjan sitten, kun käsiini saan. Koulutragediat ei ole aiheena kovinkaan kiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin nähnyt blogeissa kirjan, mutta olin ohittanut kirjan. Viimeinen sana on rankka, mutta hyvin tehty, hyvin kirjoitettu.

      Poista
  3. Minusta tämä on hieno ja yksi niitä harvoja tästä aiheesta kirjoitettuja teoksia, joissa mennään tekijän mieleen ja maailmankuvaan, jota kautta lukija pystyy ymmärtämään, miksi asiat menivät kuten menivät. Ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyminen, sanottakoon tämä varmuuden vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin aiheellisesti todettu tuo ymmärtämisen ja hyväksymisen ero. Tosin, itsestäni en ole niin varma, että ymmärsinkö. Jollain tasolla ehkä. Aiheellinen kirja.

      Poista
  4. Olen harkinnut tämän kuuntelemista, mutta olen luokitellut sen toistaiseksi liian rankaksi. Toisaalta ajattelen myös, että mistä kukaan muu kuin kouluampuja voi edes yrittää väittää ymmärtävänsä, mitä siellä päässä liikkuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä olisi helpompi Elina Hirvosen Kun aika loppuu.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!