Katja Petrovskaja Ehkä Esther.

Katja Petrovskaja (s. 1970) kasvoi venäjää puhuvassa juutalaisperheessä Ukrainassa. Hän  opiskeli kirjallisuutta Virossa Tarton yliopistossa, oli stipendiaattina Yhdysvalloissa sekä teki väitöskirjansa Moskovassa. Nykyisin hän asuu ja kirjoittaa Berliinissä.  Ehkä Esther on Petrovskajan esikoisteos.

Tammen Keltainen kirjasto on tarjonnut tänä vuonna upeita lukukokemuksia. Erityisesti minua ovat koskettaneet Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa ja Peter Hoegin Susanin vaikutus. Odotan kovasti, että pääsen lukemaan jo saapunutta Andrés Neumanin Vuosisadan matkustajaa. Myös Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa kiinnostaa.

Ehkä Ester on hyvin omaääninen ja raikas tutkimusretki oman suvun vaiheisiin. Lukemisestani on niin vähän aikaa, joten en osaa ilmaista ajatuksiani.  Petrovskaja on selvittänyt omaa identiteettiään ja sukunsa vaiheita. Hän on käyttänyt hyödyksi myös Internetiä, googlannut tiedonmuruja, etsinyt valokuvia eBaysta ja hakenut sukulaisia Facebookista.  Ehkä Esther on kertomusromaani yhden suvun historiasta, mutta samalla se antaa kollektiiviset kasvot tapahtumille Euroopan historiasta. Kirjan alaotsikko Kertomuksia viittaa tekstien katkelmallisuuteen.  Ehkä Esther  ei ole yhden illan kirja, sillä se edellyttää paneutumista. Juonta ei ole, on vain tapahtumien vyöryvä virta. Petrovskajan materiaali on runsas omaksuttavaksi yhden kirjan kautta – ehkä liiankin hengästyttävä, ehkä liian fragmentaarinen. Kirjan henkilögalleria on valtava. Kirjailija vie lukijan hetkiinsä niin arkistoihin, museoihin, oikeudenkäynteihin, kävelyretkille, muistomerkeille kuin keskitysleireihin.

Minulla ei ollut enää ketään, jolta olisin voinut kysyä, joka olisi vielä pystynyt muistamaan nuo ajat. Minulle jäi vain muistonriekaleita, kyseenalaisia muistiinpanoja ja kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja. Olin saanut sanan historia väärään kurkkuun sen sijaan että olisin kysellyt silloin kun vielä oli aikaa.

Petrovskaja huomaa olevansa keskellä katoavaa historiaa, ihmiset kuolevat, muistot haalistuvat, menneisyys katoaa. Jokainen kokee tämän saman, itsestään selviä asioita ei kysytä ennen kuin on liian myöhäistä.  Perheiden kuva-albumeissa tutut kuvat muuttuvat nimettömiksi. Miten selvittää oman sukunsa tarina, omat juurensa, kun ei ole enää ketään keltä kysyä? Kirjan nimi saa selityksensä kirjaa lukiessa, mutta niin myös epävarmuus ihmisen kohtalosta.

Minä luulen että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Minulla oli kaksi isoäitiä, ja toinen heistä oli nimeltään Esther, niin juuri.

Mitä, ehkä, kysyin tuohtuneena, etkö sinä tiedä, mikä sinun isoäitisi nimi oli?

En minä puhutellut häntä koskaan nimeltä, vastasi isäni, minä sanoin babuška ja vanhempani sanoivat äiti.

Kirjan pääteemoja ovat ihmisen identiteetti, identiteetin rakentaminen sekä kielen merkitys. Petrovskajan laajassa suvussa on ukrainalaisia, puolalaisia, venäläisiä ja juutalaisia sukujuuria, joten kulttuurisen identiteetin hahmottaminen olisi kenelle tahansa haaste vastaavassa tilanteessa. Petrovskajan oma identiteettivaranto on runsaudensarvi, sillä hän on syntynyt Kiovassa, taustaltaan ukrainalais-puolalainen, venäjänkielinen, saksaksi kirjoittava, Berliinissä asuva, saksalaisen vaimo, juutalaistaustainen. Petrovskajan äidin puolen varhaiset sukulaiset levittäytyivät kaikkialle Eurooppaan ja perustivat kuuromykkien kouluja Itävalta-Unkariin, Ranskaan ja Puolaan. Lukiessani tätä kirjaa harmittelin, että en ole ehtinyt lukea Rax Rinnekankaan kirjaa Kadonnut kieli, joka odottaa lukemistani.

Emme määrittäneet itseämme enää elävien ja kuolleiden sukulaisten ja heidän asuinpaikkojensa mukaan vaan kieltemme kautta. Kun veljeni alkoi opiskella hepreaa omistautuakseen juutalaisuudelle, hän syöksyi siihen käännynnäisen palolla tietämättä mitä teki ja valtasi takaisin koko perinteen, myös menneiden aikakausien kadonneen tiedon.

Minun saksani, totuus ja harha, vihollisen kieli, oli minulle ulospääsytie, toinen elämä, rakkaus joka ei katoa koska sitä ei koskaan saavuta, manna ja manala, minulla oli tunne kuin olisin laskenut häkkilinnut vapaaksi.

Eniten Petrovskajan tyyli tuo mieleeni W.G. Sebaldin esseemäisen tekstin. Petrovskajan kirjan lukeminen ei ole ahdistavaa ja surullista, sillä kirjailija keventää tekstiään huumorilla ja ironialla. Ehkä Esther kertoo huimista ihmiskohtaloista ja tarinan tosipohjaisuus tekee tarinasta entistä koskettavamman. Tämä sukutarina on uskomattoman hieno, monikerroksinen ja ihmeellinen. Kiitokseni kustantajalle.

Katja Petrovskaja Ehkä Esther.

Alkuperäisteos Vielleicht Esther (2014)

Suomentaja Ilona Nykyri

Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Tästä kirjasta on blogannut myös: Mari A:n kirjablogi