Laura Lindstedt Oneiron

Laura Lindstedtin (s. 1976) esikoisromaani Sakset oli syksyllä 2007 Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Lindstedt toimii Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa ja Kieleke-kollektiivissa. Hän viimeistelee väitöskirjaa kommunikaation ongelmasta ranskalaiskirjailija Nathalie Sarrauten tuotannossa.
Meinasin ohittaa tämän kirjan, mutta luin Lukutoukan kiinnostavan esittelyn tästä kirjasta.

En ole lukenut oikein mitään vastaavaa. Lukiessani mieleeni muistuivat Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina, Edgar Lee Mastersin Spoon river antologia sekä David Eaglemanin Tarinoita tuonpuoleisesta.

Lindstedtin kieli on hyvin erikoista, ainakin minulta se vaati totuttelua. Paikoin kieli on runollisen kaunista ja toisaalla ronskia. Teksti rakentuu esseestä luentoon ja sadusta näytelmään. Runoja, luetteloita, dialogeja, kirjeitä, lehtileikkeitä – rytmittämässä tekstiä. Kuolemantanssissa on rytmiä. Oneiron on feministinen romaani, alkukantaisen naiseuden kirja, tutkielma kuoleman porteista.

Kuolema pysyi kuin pysyikin poissa. Mutta Rosa Imaculadaa varoitettiin: kuolema on vastedes aina kintereilläsi. se on kuin väkivaltainen ex-puoliso joka haluaa, kielloista huolimatta, tulla kylään. Joka rojahtaa suoraan sohvalle istumaan ja pyytää muina miehinä olutta ja, oluen juotuaan, sanoa täräyttää: tulin takaisin pikkulintuseni …

Kirjan keskeinen kuvaus on helppo, sillä kirjan keskiössä on seitsemän naista. Kukin näistä naisista tulee eri puolilta maailmaa. Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.

Sanot: Ul-ri-ke.

Lausut jokaisen tavun erikseen, itkuisesti ja inttäen, kuin jotain vaatien ja samalla pyytäen, melkein anoen. Kerrot nyyhkyttäen, kuka olet.

Olet Ulrike, 17 vuotta.

Et tiedä, mistä olet tulossa, mutta kotisi on Itävallassa, Salzburgissa.

Mikä on naisten kohtaamispaikka? Missä he kohtaavat? He kohtaavat toisensa jonkinlaisessa kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta ei voi paeta. Sanojen ja kertomusten avulla he kertovat oman tarinansa. Aikakäsitys on erilainen kuin me ymmärrämme. Naisten ruumiillinen olemus ja sen aistiminen katoaa vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa, vähitellen oma itse antaa periksi.

”Haluatteko kotiin” Wlbgisiltä varovaisesti tiedusteltiin, haluatteko kotiin kuolemaan, eikä Wlbgis halunnut, ei hän sentään yksin halunnut kuolla. Eikä hän ylipäänsä halunnut kuolla! Mutta hänen oli kuoltava. Syöpä oli kaikkialla.

Mikä on koitunut kunkin naisen kohtaloksi? Kirjan lopussa saadaan vastaukset kysymyksiin. Ulrika saapuu viimeisenä, ja hänet liitetään erikoisen riitin avulla naisten joukkoon. Lukija saa tietää seksuaalimurhaajan tuomion, vaikka uhri ei ole sitä näkemässä. Herra Santoron ja Rosa Imaculadan kohtaaminen on uskomaton.

Oneiron ei ole nopealukuinen tai helpolla avautuva. Teksti on paikoin unenomaista, toden ja epätoden rajalla liikkuvaa. Paikoin tarina etenee kylmien lehtijuttujen avulla, jotka kertovat kuolemasta ja tapausten taustoista. Nämä iskeytyvät rajulla voimalla lukijan tajuntaan. Lukijalla on oltava innostus maagisen realismin lukemiseen ja uskallus kuolemanjälkeiseen fantasiaan. Välillä kielikin tuottaa mysteerin. Pidin kirjanlopusta, naisten kohtaloista, mutta teos oli liian moninainen minun makuuni. Kuoleman jälkeisessä tilassa en viihtynyt, en sen vellonnassa. Suosittelen kirjan lukemista kaikille, jotka haluavat hienon lukukokemuksen, vaikka kirja ei ollut minun juttuni. En oikeastaan halua kertoa tarinasta enempää, sillä jokaisen on koettava tämä kirja itse. Kirjan ulkoasu on täydellinen.

Laura Lindstedtin Oneiron
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Teos 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirjan on lukenut mm. Lukutoukka