Alan Bradley Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Löysin kirjan perjantaina postilaatikostani, kun olin aloittamassa lukumaratonia. Minun oli vaikea pysytellä lukusuunnitelmissani. Jaksoin kuitenkin sinnitellä, mutta sunnuntain omistin Flavialle ja kesän ihanimmalle aurinkopäivälle.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on kolmas osa Flavia de Luce -dekkarisarjassa, jossa nuori Flavia ratkoo murhatapauksia 1950-luvun Englannissa. Sarjan aiemmat osat ovat Piiraan makea maku ja Kuolema ei ole lasten leikkiä.

Hurmaava Flavia on yksitoistavuotias itseoppinut kemisti, myrkkyjen asiantuntija ja harrastelijasalapoliisi Bishop’s Laceyn maalaiskylässä. Hän asuu leski-isänsä ja kahden vanhemman sisarensa kanssa rapistuvassa maalaiskartanossa. Feely ja Daffy eivät liiemmin ole Flavian kamuja. Itse asiassa he ovat ilkeitä, sillä he kutsuvat Flaviaa keijujen tuomaksi vaihdokkaaksi, jota Harriet ei edes rakastanut. 

Kylän markkinoilla Flavia eksyy mustalaisnaisen telttaan, josta alkaa tapahtumien vyöry.  Jopa eversti Haviland de Luce olisi unohtanut hetkeksi postimerkkinsä, jos tämä olisi nähnyt Flavian viilettävän Gryn vetämissä mustalaisvankkureissa. Fenella Faa on vanha mustalaisnainen, joka löytyy seuraavana yönä vankkureistaan lähes henkihieveriin hakattuna Buckshawin kartanon tiluksilta. Kuka on väkivallanteon takana?  Pian komisario Hewitt saa toisenkin uhrin selvityksen kontolleen. Ajan mittaan Flavia tutustuu myös Fenellan lapsenlapseen Porcelainiin.

Hän istui kyyryssä ohjaksia pidellen ja tuijotti vetistävillä silmillään kauas taivaanrantaan, aivan kuin vain hänen kuorensa oli tällä vuosisadalla ja loput hänestä kaukana poissa, jollain hämärällä ja usvaisella seudulla.

Isän vaatimuksesta olimme kaikki paikalla, myös Feely ja Daffy, jotka olivat tulleet ärsyttävän ripeästi ja istuivat nyt sievästi vieretysten kukikkaalla divaanilla kuin kaksi rupisammakkoa teekutsulla.

Flavia viilettää tuttuun tapaan pitkin kylän raitteja uskollisella Gladys-polkupyörällään. Hän kohtaa menneisyyden viestejä, sillä hänellä on palava halu tietää äidistään, jota hän ei koskaan oppinut tuntemaan.

En mistään hinnasta halunnut kertoa komisariolle naisesta vuorella – siitä joka halusi päästä kotiin kylmästä. Minua ei myöskään huvittanut kertoa hänelle siitä naisesta, joka minusta oli tulossa.

Minut Flavia on hurmannut täysin.  Pidin tästä osasta ehkä eniten, sillä Fenellan kohtalon lisäksi tarinassa on enemmän mysteerisiä sivujuonia kuin aiemmin. Olen miettinyt kirjasarjan suosiota. Luulen, että  lukijalta edellytetään hiukkanen fantasiageeniä ja uskallusta lapsenmieliseen seikkailuun maagisen realismin hengessä: uskomuksa, taikuutta ja seljapensaan asumuksia, kristallipalloja ja ennustuksia.  

Flavia on virkistävä päähenkilö, dialogi sujuvaa ja humoristista ja tarinan henkilöt hyvin kehiteltyjä. Tässä kirjassa on enemmän tummia sävyjä, mukana on pienen tytön tunnemaailma, hänen kipeitä toiveita ja kaipausta.  Flavia vetoaa minuun, koska pidän enemmän älyllisistä ja psykologisista dekkareista kuin pelosta ja väkivallasta. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat vanhanaikaisten salapoliisitarinoiden ystäviä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kirjastoissakin tämä kirja on aikuisten puolella.

En kerro tapahtumia, mutta tähän loppuun minun on kirjoitettava lause, joka ei liity itse tarinaan.  

Tänä aamuna avasin laboratorioni oven avaimella ja huomasin... en ole kertonut tästä kenellekään. Isä tietää, että maalaus on siellä, ja minä tiedän, että se on siellä, ja toistaiseksi vain sillä on merkitystä.

Tiesitkö? Luin viime vuonna haastattelun, jossa Alan Bradley kertoi kirjoittavansa seitsemättä Flavia de Luce -kirjaansa.  Kaiken kaikkiaan kirjasarjan on tarkoitettu kasvaa kymmenosaiseksi. Kuudessa ensimmäisessä kirjassa Flavia vanhenee yhden vuoden.

Alan Bradley Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alkuperäisteos A Red Herring Without Mustard

Suomentaja Maija Heikinheimo

Bazar 2015. Arvostelukappale. Kiitokseni kustantajalle. Kirja ilmestyy 20.8. Varmistin, että blogitekstin saa julkaista.