Lars Huldén Yhä mennään eteenpäin

Luen hyvin vähän runoja, vuodessa ehkä muutaman runokirjan. Luen vanhoja runoja. Huldénin olen löytänyt ja osaa seurata niiden ilmestymisen.


Kustantaja kuvaa kokoelmaa, että Lars Huldénin uusi kokoelma lainaa nimensä ja tunnelmansa Bellmanilta: teos on leikkisä, laulava ja ällistyttävä.

Lars Huldén on syntynyt Pietarsaaressa ja kasvanut Munsalan pitäjässä sijaitsevan Monån kylän Nörråkersissa. Huldénin kaunokirjallinen tuotanto sisältää lyriikkaa, proosaa ja näytelmiä. Hän on työskennellyt pohjoismaisen filologian professorina Helsingin yliopistossa.

Viime vuonna toin blogiini hänen teoksen Ei tähtiä tänä yönä, sir. Tekstini löytää täältä. Minun on erittäin helppo kertoa kiintymykseni Lars Huldénin tuotantoon. Hänen runonsa ovat selkeitä, sillä ne aukeavat lukijalle. Runoilija leikittelee sanoilla, puhuttelee lukijaa sanoillaan. Paikoin hän tarjoaa sarkasmia:

Jos tietäisin kenelle puhun

olisi helpompi löytää sanat

Mutta kun en tiedä kenelle puhun

ja kuka ylipäänsä kuuntelee

mitä minä sanon tai osaa edes lukea kirjoitetun

minun täytyy osoittaa sanat itselleni,

joka ymmärtää äänettömätkin sanat ja osaa

sekä lukea että kirjoittaa.


Eletty aika ja kunnioitus elämää kohtaan ovat läsnä. Aiheina on niin runoilijan rooli niin elämässä kuin kustantajan ja arvostelijoiden käsissä. Huldén ammentaa metaforaa luonnosta, luonnonkulusta ihmisen omasta matkasta. Hän puhuu vanhuudesta, elämän rajallisuudesta. Hänen runojaan ei halua lukaista, vaan kukin lukee niitä omassa hiljaisuudessaan, miettii niiden sanomaa ja viisautta. Lukiessani näitä runoja tunsin istuvani Inkoon keskiaikaisessa, hämyisessa kivikirkossa katselemassa, kuinka kuolema vie tanssiin kunkin ajallaan. Huldénin runot kertova verkkaisesti elämästä. Kaikesta ilmenee kiitollisuus elämää kohtaan.

Pentti Saaritsan käännös avaa nämä suomenkieliselle lukijalle täydellisesti.


Tienhaarat metsässä ovat kauniita.

Hyvin poljettu polku haarautuu odottamatta

ja muuttuu kahdeksi tai kolmeksi.

Tienhaarassa on tehtävä valinta

tai käännyttävä takaisin.

Varminta on kääntyä

ellei tiedä minne polut päätyvät.

Yhdellä voi metsänhaltija saada sinut valtaansa.

Toisella voit kohdata naaraskarhun

kaksine pentuineen. Huonosti käy silloin.

Kolmas johtaa sinut ehkä

merenrantaan, jossa voit asettua rantakalliolle

ja näyttäytyä kaikessa loistossasi.

Voi myös jäädä istumaan kivelle

ja odottaa kunnes tulee joku

joka tietää minne polut johtavat.

Mutta odotuksesta voi tulla pitkä




Metsä seisoo siinä kuin

maailman luonnollisin asia

ja sallii ilman vastalausetta

minun ja muiden kulkea lävitsensä.

Se ei ehkä vielä ole oppinut

mitä ihmiset voivat tehdä sille,

me jotka olemme niin uusia. Mutta salama,

se onkin vallan muuta, se on kautta aikojen

iskenyt ja polttanut poroksi metsiä’

keskimäärin kahdensadan vuoden välein.

Salama on metsien kauhu.


Lars Huldén Yhä mennään eteenpäin
Alkuteos: Kroppen sig framåt lutar
Suomentanut Pentti Saaritsa
Graafinen suunnittelu Anders Carpelan


Siltala 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Blogitekstin kuvituskuvina Ekudden Stensböle kuvat U. Salo