Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Olen lukenut jonkin verran Patrick Modianon kirjoja. Eniten olen pitänyt Kadonneesta korttelista ja Hämärien puotien kujasta ja vähiten Villa Tristesta.  Villa Triste oli minusta liian saganimainen, vaikka pidänkin Saganin kirjoista.  Sen sijaan Kadonnut kortteli sisälsi upeita kohtauksia, ja se oli hallittu alusta loppuun.  Modianon tyyli vaatii lukijalta keskittymistä, kiireettömyyttä.

Luin jokin aika sitten kirjan, joka tarjosi yhden hassuimmista lukukokemuksistani tänä keväänä.  Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen on chick-litia, mutta jokin siinä vain kiinnosti. Ihan vakavissani ehdotan sen lukemista. Kirja on romanttinen rakkaustarina, mutta siinä kulkee Modiano  ”omana itsenään” mukana, niin aitona, että kukaan ei voisi kirjoittaa hänen osuuttaan siihen niin hyvin ilman, ellei hän hallitsi Modianon tuotantoa. Löydät blogitekstini täältä.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on uusinta modianoa. Viime vuonna Nobel-palkittu Modiano johdattaa tässä kirjassa lukijan menneisyyteen, joka piirtyy kirjan sivuille epämääräisenä, unenomaisena ja fragmentaarisena muistojen labyrinttina. Modianon perusteemoina ovat yleensäkin muistot, muistaminen ja etsiminen.  Hänestä on joskus sanottu, että hän ikään kuin kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudestaan.  Jos olet lukenut Joel Haahtelaa, niin ymmärrät yhteyden menneisyyteen. Eletty aika ja menneisyys ovat unohtuneet, kadonneet tai haihtuneet jollain tavalla tavoittamattomiin. Menneisyyden ihmisetkin ovat liuenneet jonnekin pois. Modianon tuotannossa Pariisilla on keskeinen rooli, aivan kuten tässäkin romaanissa.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla "juoni" on hyvin nopeasti kerrottu. Kirjailija Jean Daragne elää yksin ja puhelinkin häiriköi harvoin häntä. Jean Daragne on kadottanut (?...) vanhan osoitekirjan ja miltei unohtanutkin sen. Edellisviikolla hän oli yrittänyt muistella siinä olleita nimiä, mutta havainnut niiden olevan tarpeettomia tai vanhentuneita. Yllättäen hän saa puhelun muistikirjan löytäneeltä muukalaiselta.  

Löysin osoitekirjan, jossa on teidän nimenne. Kirjan harmaassa kannessa luki: jos löydätte

tämän osoitekirjan, lähettäkää se seuraavalle henkilölle. Daragane oli joskus enempiä

ajattelematta kirjoittanut siihen nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa.

Tuon sen teille kotiin. Sanokaa vain päivä ja kellonaika.

Gilles Ottolini ehdottaa tapaamista. Daragne ei ole kovinkaan innostunut tapaamisesta. Ottolini tuo yhteydenottoihin tuppautumisellaan salaperäisyyttä, painostavuutta ja jopa jännärimäisiä elementtejä. Osoitekirja on kuitenkin vain irtonainen juoni. Muukalainen on löytänyt muistikirjasta itselleen tutun henkilön nimen ja haluaa tietää Daragnen yhteyden tähän. Tapaamiseen Ottolini tuo mukanaan myös seuralaisensa Chantal Grippayn.

Osoitekirjassa oli erään miehen nimen. Haluaisin, että kertoisitte minulle hänestä.

Sävy oli nyt nöyrempi.

Suokaa anteeksi tällainen utelu.

Kenestä?  kysyi Daragane vastahakoisesti.

Yhtäkkiä hän olisi halunnut nousta ja harppoa boulevard Haussmannin puoleiselle avoimelle ovelle. Ja hengittää ulkoilmaa.

Eräästä Guy Torstelista.

Daragne  tunnustaa, että ei muista henkilöä kolmekymmenen vuoden takaa. Daragne nousee ja hyvästelee.  Puiston penkillä hän selaa osoitekirjaansa. Hän katselee, kuinka kaupunki näyttäytyy niin vieraana, kuinka hän oli katkaissut siihen kaikki siteensä ja kuinka kaupunki oli puolestaan sysännyt hänet irti.  Hän havaitsee, että kirjassa ei ole ketään, kenelle hän haluaisi soittaa. Ja toisaalta puuttuvissa parissa kolmessa numerossa, joilla oli ollut merkitystä, ei enää vastattaisi. Näin Modiano sukeltaa nykyhetkestä menneisyyteen, menneisyyden tapahtumiin, toiseen aikakauteen ja kolmanteenkin. Kirjailija Jean Daragnen lapsuus Ranskan saksalaismiehityksen aikana on tapahtumien näyttämönä. Osoitekirjassa on naisen nimi, joka liittyy Daragnen menneisyyteen. Annie Astrand hoiti Jeania tämän lapsuudessa äidin sijaan. Daragne tajuaa, kuinka vaikea omista muistoista on rakentaa oman elämänsä kertomusta. Menneisyys on kadonnut iäksi, muistamme vain palasia, tuokiokuvia joko itse koettuina tai kerrottuina, muistomme ovat valikoituneet. Daragne ei pääse kuitenkaan eroon Ottolinista, sillä toimittajan sitkeydellä tämä kertoo, että kirjailija on käyttänyt tuota nimeä teoksessaan Kesän pimeys.

Miksi joillakin ihmisillä, joista emme tiedä mitään, jotka tapaamme vain kerran ja joita emme sen jälkeen enää näe, on kulisseissa niin tärkeä merkitys elämässämme? Sen tyypin ansiosta olin löytänyt Annien. Hän olisi halunnut kiittää Torstelia.

Ehkä Modiano kiteyttää seuraavassa, sen miksi on helpompaa unohtaa kuin muistaa: Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia.

… Jotta et eksyisi näillä kulmilla…  Jean matkaa Annien kanssa junalla Rivieralle.  Aamulla Jean herää yksin. Tyhjästä talosta isä hakee Jeanin kotiin Pariisiin tai paremminkin sisäoppilaitoksen  monituisiin vuosiin.

Alkuperäisteos Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen. Kirjan sanotaan olevan autobiografisin kirjailijan tuotannossa. Pidin kirjasta tavattoman paljon. Luin kirjan muutamaan kertaan ja kertailin eri kohtien paloja jatkumoksi. Kirjan sivumäärä on 136, mutta ... se ei välttämättä ole verrannollinen lukunopeuteen.

Patrick Modiano Jotta et eksyisi näillä kulmilla

WSOY 204. Kustantajalta. Kiitoksin.