Tiina Laitila Kälvemark Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark Karkulahti

Hän näkee horsmat ja niittyvillat ja puolukanlehtien salaiset kuviot, ymmärtää taivaan ja pilvien muodot.

Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä mielessä luulee.

Ruotsinsuomalainen kirjailija ja journalisti Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta.  Hänen novellikokoelma Kadonnut ranta (2013) oli ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi ja jolle myönnettiin Kaisa Vilhunen -palkinto.  Kirjan kauniin ja herkän kannen on suunnitellut Martti Ruokonen.

Laitila Kälvemarkin Karkulahti on moniääninen perhetarina ja sukutarina, joka liittyy siihen sukutarinoiden jatkumoon, joka on hyvin tuttua. On talo, muualta tullut miniä ja anoppi, veli ja velipuoli jne.  Tämä ei ole minun ominta aluetta, vaikka viime vuonna luinkin Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön sekä Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Pohjanmaan maisemiin sijoittuvat Orvokki Aution kirjat eivät ole unohtuneet, sillä pidin niistä todella.  Olen lukenut tekijän novellikokoelman Kadonnut ranta ja ihastuin sen kieleen.

Jaska tuo inkeriläissyntyisen Veran taloon, jossa asuu jo velipuoli Asseri  ja anoppi, vanha emäntä Petäjävieren Elisabet. Naiset eivät ole toistensa valitsemia, mutta ilman toistensa hyväksymistä he eivät selviä arjesta.  Lähes ensisanoiksi Vera kuulee anopilta toteamuksen: ”Että ryssän toit Karkulahteen.”   Vera oppii olemaan ryssä ja venakko, muukalainen.

Kun talo on hiljentynyt ja valot sammutettu, Vera käyttää niitä keinoja, joihin emännän kaikkivaltias koukkusormi ei ylety.

…

Hän kysyi venakolta lapsesta. Se on tehnyt lapsen ennenkin. Heti ensimmäisellä saunareissulla hän sen näki. Valkoiset rannut suurissa rinnoissa. Roikkuvat vatsanahat muuten niin laihassa rupissa.

Velipuoli on läsnä, mutta tämä ei puhu, hänen maailmansa on suljettu muilta, mutta hän tekee käskytetyt työt.  Kertomukset ovat nykyhetkessä, mutta takaumien avulla kuljetaan menneeseen ja eri henkilöiden kokemiin.  Siitä huolimatta tarina pysyy hallittuna. Menneeseen on jäänyt kaikilta liian paljon. Elisabet on vanha ja sairas, lähes vuoteenomana. Ihmisten ennakkoluulot vierasta tulijaa kohtaan ovat voimakkaita, alentuvia ja vieroksuvia. Muistot ovat satuttavan kipeitä tai suloisen kirveleviä.

Elisabet hivuttaa käden aluspaidan alle ja hyväilee ihoaan. Vielä siinä on tunto. Vielä se muistaa.

Hän rakasti Aarnia enemmän kuin omia lapsiaan, niin se oli. Ja siitä on Jumala häntä rankaissut.

Laitila Kälvemarkin teksti on sujuvaa, murre elävää ja helposti ymmärrettävää. Karkulahti on hallittu tarina, kun ihmisiä ei ole liikaa. Tarinat avautuvat eri suuntiin, joten ne eivät astuta uutta kertojaa esiin luku luvun jälkeen.  Lumiomena viittaa tekstissään, että tarina aukeaa moneen suuntaan. En tiedä, viittaako hän tähän samaan rakenteeseen vai vain teemojen moninaisuuteen. Pidän erityisesti Laitila Kälvemarkin tavasta kertoa tarinaa eli tarinat kulkevat rinnalla. Tämän takia en ole novellien lukija. Kiinnyin tähän tarinaan enemmän kuin yleensä sukutarinaan. Ulkopuolisuus ei ole vain erottavaa, vaan se kulkee myös elämässä mukana. Meillä on taustamme, jota me heijastamme ja kannamme matkassa. Ei ole vain eletty hetki, vaan sitä pohjustaa myös mennyt - osana meitä, ei vain muistoina. Karkulahti on perhetarinain helmi.

Tiina Laitila Kälvemark Karkulahti

WSOY 2014. Kustantajalta. Arvostelukappale.