Kutsuin häntä Solmioksi ja Simpukka-ateria

Milena Michiko Flašar (1980)  on  japanilais-itävaltalainen kirjailija. Hän on japanilaisen äidin ja itävaltaisen isän tytär, joka asuu Wienissä. Alkuperäisteos Ich nannte ihn Kravatte ilmestyi vuonna 2012.  Teoksen on suomentanut Olli Sarrivaara.

Kutsuin häntä Solmioksi  on psykologinen kuvaus erikoisesta ystävyydestä kahden ihmisen välillä. Tosin tuo edellinen lause on jo hyvin enteilevä ja tuohon mennessä on kuljettu jo tovi.  Oikeastaan koko tarinan voisi kiteyttää muutamaan sanaan eli kohtaamiseen kahden ihmisen välillä. Se on samalla tarina ihmisen omanarvontunnosta tämän päivän Japanissa.  Sen teemoja ovat syrjäytyminen, häpeä, ylpeys, hiljaisuuden tematiikka ja itsemurha. Viimeistä aihetta ei voi ohittaa eli itsemurha on japanilaisessa yhteiskunnassa vaikuttava tekijä, jolle on jo melkoinen määrä synonyymejä eli itsemurha sanan variaatioita. Tapahtumien miljöönä on kaupungin puisto ja sen penkki kahden miehen ankkurina.

Istun meidän penkillä. Ennen kuin siitä tuli meidän, se oli minun.

Teos kertoo kahdesta miehestä, nuoresta ja vanhemmasta. Toinen miehistä on Taguchi Hiro ja toinen on keski-ikäinen “salaryman” Ohara Tetsu. Taguchi Hiro on kahdeksi vuodeksi huoneeseensa  sulkeutunut miesopiskelija eli hikikomori, joka tarkoittaa eristäytynyttä  eli hän on jättäytynyt kaiken sosiaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle.  Vanhempien häpeä on niin valtavan suurta, että he ovat kertoneet poikansa olevan vaihto-oppilaana Amerikassa.  Nyt he kertovat hänen totuttelevan paluuseen, kun tämä on alkanut ulkoilla.  Vanhempani tuskin enää huomasivat minua.  Kun kohtasimme kotona ovella tai eteiskäytävässä, heiltä pääsi epäuskoinen kuiskaus ai, sinäkö se olet. Kyse ei ole missään tapauksessa välinpitämättömyydestä.

Ohara Tetsu on elämässään ulkopuolelle joutunut vanhempi toimistovirkailija, joka on menettänyt työnsä. Nämä kaksi miestä kohtaavat toisensa puistossa.  Ohara Tetsun käytös ei oikeastaan ole edes länsimaisin silmin katsottu outoa ja varmasti niin on tapahtunut, että kumppani salaa potkut ja lähtee töihin aivan kuten ennenkin.

Kaksi kokonaista vuotta olin viettänyt huoneessani, vanhempieni talossa.

… Minä osaan vielä. Osaan laittaa jalkaa toisen eteen. En ole unohtanut miten se tapahtuu.

Toistuvat tapaamiset johtavat kohtaamiseen. Hiljaisuuden ja puheen välillä on erilaisia variaatioita. Kaksi ihmistä istuu penkillä, he istuvat samalla penkillä ja istuttuaan eroavat. He lähenevät vähitellen. Tuuli puhalsi miehen savukkeen tuoksun toiseen suuntaan. Jo ennen kuin me olimme esitelleet itsemme toisillemme. Tuo savua kuljettava tuuli oli tutustuttanut meidät.  Ennen puhetta on toisen sanaton huomioiminen, hyväksyminen. Kaino nyökkäys on vasta askel kohtaamiseen.  Puheen aika on vasta myöhemmin. Kohtaamiset avaavat miesten elämänpiirejä paljastaen syitä, joiden takia kumpainenkin palaa yhä uudestaan puistoon. Pystyvätkö he auttamaan toinen toisiaan?  Voivatko he palata vielä kovaan yhteiskuntaan? Kutsuin häntä Solmioksi avaa lukijalleen aivan uuden oven japanilaiseen kulttuuriin,  sen kovia arvoja tarjoamaan yhteiskuntaan, jossa heikkoudet on suljettava kodin sisäpuolelle.  Kirjan nimi tulee siitä, että Taguchi puhuttelee Ohara Tetsua nimellä Solmio tämän käyttämän solmion vuoksi.

Kutsuin häntä Solmioksi   on hienovarainen, meditatiivinen helmi, jossa tarinan jännite säilyy viimeiseen sanaan asti. Pohjimmiltaan se on hyvin paljastava ja vapauttava. Eniten kirjassa järkyttää  Ohara Tetsun vaimon, Kyōkon, käytös, että tietoisuudesta huolimatta hän salli puolisonsa säilyttää kasvonsa. Pysäyttävää. Tein viikonloppuna blogitekstin Yuyin Lin kirjasta Yksinäisyyttä kalliimpaa, joka liikkuu läheisessä kulttuurissa ja ihmissuhde konfliktit ovat myös siinä esillä.  Myös Haruki Murakami kuvaa Värittömän miehen vaellusvuosissa ihmissuhteiden konfliktia, joka kalvaa ja hiertää vuosia.  Ehkä me olemme enemmän tottuneet siihen, että ihmiset tulevat elämäämme tietyssä elämänvaiheessa, viipyvät jonkin aikaa ja lähtevät jättäen sitten muistijäljen.  Japanilainen kulttuuri on enemmän visuaalisempaa kuin verbaalisempaa. Hiljaisuuden särkeminen tulee tässä teoksessa lähelle eli milloin se voidaan särkeä?

Flašarin teksti on puhuttelevaa, lauseet ovat lyhyitä ja tiheitä.  Kirjan loppu on toiveita herättävä ja huojentava. Kutsuin häntä Solmioksi on erinomainen kirja.  Tämä kirja kannattaa lukea. Kirjan lopussa on japaninkielisten termien selitysosio.

Milena Michiko Flašar Kutsuin häntä Solmioksi

LURRA Editions 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Birgit Vanderbeke  Simpukka-ateria

Birgit Vanderbeke (1956) kuuluu Saksan nykykirjallisuuden kärkinimiin. Simpukka-ateria on Vanderbeken ensimmäinen suomennettu teos. Saksankielinen alkuteos Das Musschelessen ilmestyi vuonna 1990. Teoksen on suomentanut Olli Sarrivaara.

Simpukka-ateria on pienoisromaani, joka kuvaa länteen paenneen perheen todellisuutta, ja jossa heijastuu myös entisen kotimaan ilmiantojen ja vallan ilmapiiri.

Simpukka-ateria ajoittuu aikaan juuri ennen Berliinin muurin murtumista. Yhteiskunnalliset ja historialliset aspektit heijastuvat traumaattisena lähihistorian kautta. Simpukka-ateria sijoittuu yhteen iltaan, vaikka liikkuukin muistojen kautta eri tasoille. Tarina on perheen psykologinen kuvaus. Kertoja on perheen nimetön tyttö. Perheen äiti, tytär ja tämän nuorempi veli ovat kotona. He ovat valmistautumassa iltaan, sillä isä on palaamassa työmatkalta. Äiti valmistaa simpukka-ateriaa, joka on isän lempiruokaa. Isä on hyvin täsmällinen saapumisissaan.

Hyvin pian ydinperheen siloinen kuva alkaa saada naarmuja yhä voimakkaammin. Jo simpukoiden valmistamisprosessi enteilee tulevaa, miltä niiden valmistaminen tuntuu.  Tosin en tiedä sitä, koska omakohtaisesti en suostuisi sellaiseen tekoon, en edes rapujen osalta. Simpukoiden valmistaminen eri vaiheineen sitoutuu koko tarinaan, toiminnon äänet, väkivaltaisuus jne.

Perheen isä on saamassa työssään ylennyksen.  Onhan itsestään selvää, että kotiinpalaajan eteen nähdään enemmän vaivaa, kun tämä on joutunut yöpymään kokoushotelleissa ja tyytymään niiden yksipuoliseen ruokatarjontaan. Isäkuva on ihanteellinen. Häntä ihaillaan, kuinka etevä hän on puhujana ja taitava didaktisine taitoineen. Myös kotona isä pitää kuria ja huolehtii, että lapset osaavat arvostaa äitinsä työtä. Äidillä on monta roolia päivän aikana, sillä päivällä hän on opettaja ja illalla vaimo tai tsuppari. Kun isältä loppuu illalla savukkeet, niin äiti noutaa niitä.

Perheellä on jokin outo vaisto tapahtumien osalta kellon edetessä, sillä he hälisevät ja pulppuavat. Normaalisti he puhuisivat hiljaisella äänellä, koska isä voisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Isä ei pitäisi heidän puheestaan, koska tämä saattaisi olettaa olleensa itse puheenaiheena.  Isän ajattelu on hyvin loogista kuin myös tyttären, mutta samaa ei voi sanoa äidistä ja veljestä.

Kaikki tässä perheessä keskittyi siihen, että meidän oli oltava olevinamme kuin oikea perhe, sellainen, joksi isä oikean perheen kuvitteli, sillä hänellä ei ollut sellaista ollut, eikä hän siis tiennyt millainen oikea perhe oli, mutta silti hän oli muodostanut siitä itselleen hyvin tarkan käsityksen.

Matkoiltaan palattuaan isä joi olutta ja konjakkia ja kukin perheenjäsenistä antoi lausunnon vuorollaan tapahtumien kulusta muiden odottaessa oven ulkopuolella. Oikeudenmukaisena isä antoi myös aiheellisiksi katsomansa rangaistukset. Isä oli luonnontieteilijä ja myös tytön odotettiin valitsevan saman tien, sillä musiikki ja kirjallisuus olivat vain puuhastelua ja siksi äidin viulukin oli särkynyt ja sullottu komeroon.  Äiti oli tottunut tekemään kotona likaisemmat ja raskaammat työt ja parempana vetistelijänä hommaamaan myös ruokakupongit. Hän oli sopeutunut pitämään pakolliset vanhempainillat mahdollisimman lyhyinä ja huolehtimaan, että isälle ilta olisi ongelmaton. Sairaalasta hän lähti aiemmin isän hakiessa lääkärin vastusteluista huolimatta. Veljen koulumenestyksen rankaisu kuului isän toimialaan, vaikka veli itki verissään ja äitikin itki toisaalla. Ilmiannot heijastavat järjestyksenpitoa.

Illan edetessä äiti avaa viinipullon ja he tyhjentävät juomaa urakalla. Kun puhelin sitten soi illan mittaan, kukaan ei reagoi siihen vastaten.

Simpukka-ateria voidaan katsoa perheen tarinana ja äidin kertomana siitä heijastuu Ibsenin Nukkekodin Nora. Tarina on perheen tarina, mutta isä voidaan nähdä myös autoritäärisenä vallanpitäjänä,  valtion kontekstin kautta. Yksilö heijastuu yhteiskunnan kautta. Simpukoilla on oma symbolinen asemansa.  Yhden illan tarina rakentuu paljon laajemmaksi muistojen kautta.

Birgit Vanderbeke  Simpukka-ateria

LURRA Editions 2009. Kustantajalta. Kiitoksin.

Simpukka-ateria on luettu myös

Mari A:n kirjablogissa