Sinikka Paavilainen Kyynelvaunut

Täytyy varoa joka sanaa.
Mustat korpit ovat liikkeellä.
Ilmiantajat eivät nuku koskaan.

Sain virikkeen kirjan lukemiseen Kirjasähkökäyrän blogista. Luin kirjan iltalukemisena ja päivisin takkusin dekkarin parissa päivän lyhyinäkin lukuhetkinä puolet pidemmän ajan. En voi kirjoittaa, että Paavilaisen kirja olisi helppolukuinen. Joka ilta pääsin tarinaan mukaan, jokaisena lukukertana tunsin tarinan etenevän. Lukemisen vaikeudet olivat jossain muualla, jonka kerron vasta lopussa. Ani harvoin luen sotagenreä, mutta tositapahtumiin pohjautuva romaani ja lähihistoria ajallisesti ja paikallisesti vetivät mukaansa. Sinikka Paavilainen teki kirjaan kolmen vuoden taustatyön haastattelemalla Suomeen muuttaneita inkeriläisiä. Itsekin tutustuin inkerinsuomalaisiin omalla työpaikallani yliopistolla 90-lopulla. Nämä muuttajat olivat usein työuran loppupuolella olevia, mutta hyvin suomea puhuvia, kun taas heidän mukana tulleet sukulaisensa opettelivat suomea vasta muutettuaan.

Tositapahtumiin perustuva romaani sijoittuu vuosiin 1929–1953. Kyynelvaunut on selviytymiskertomus vaikeissa ja lohduttomissa oloissa. Kirjan tarinat avaavat tuhansien inkerinsuomalaisten synkkiä kokemuksia sodasta. Pitkään vaietut tarinat näkevät viimein päivänvalon ja tarinat saavat kasvonsa.

Kyynelvaunut on koskettava matka inkerinsuomalaisten kohtaloihin Neuvostoliitossa, Suomessa ja Virossa. Kolme perhettä pakenee sortoa ja sotaa rajan yli. Tarinassa seurataan lähimmin paaritsalaisten Kempin, Björklundn ja Lankisen perheen elämää. Henkilöhahmoja kirjassa on runsaasti, mutta tarina hahmottuu silti selkeästi. Elämä oli lohduttoman kovaa selviytymistä. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja kolhoositoiminta, ilmiantajat, miliisit sekä kuolemanparakit säätelivät arkea. Kirja nimi Kyynelvaunut tarkoittaa junavaunuja, joissa inkerinsuomalaisia kyydittiin Siperiaan ja vankileireille.

Simeon Kemppi syleili vaimoaan: ”Mihin me täältä kalkkikiven ja mullan kamaralta vapaaehtoisesti lähtisimme. Neljä sukupolvea olemme asuneet Narvanmaantien varressa.”

Saatanan kusipää. Olette suomalainen, epäluotettavaksi luokiteltu henkilö. Merkintä pitää olla passissa. Ja nyt, painukaa helvettiin siitä. Vaatikaa siellä perustuslain mukaisia oikeuksianne.

Stalinin antama ilmoitus Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvostolle määritti inkerinsuomalaisten kohtalon ja karkotuksen suurien kaupunkien läheltä: ”Ennen sotaa Leningradin suuralueen piireissä asuneen ja sittemmin Suomesta Pihkovan, Novgorodin ja Jaroslavin alueille siirretyn inkeriläissyntyisen väestön palaamisen vanhalle asuinalueelleen on estettävä.”

Toisen maailmansodan melskeessä ja sen jälkeenkin inkerinsuomalaiset kokivat pakkokollektivisoinnin, perheenjäsenten erilleen joutumisen, karkotukset Siperiaan pakkotyöleireille sekä saksalaismiehityksen. Työssäolon vuodet Suomen maatiloilla jatkosodan aikana tarjosivat turvaa ja ruokaa ilman pakkotyöleirin uhkaa. Sodan jälkeen edessä oli paluu Neuvostoliittoon. Suuret lupaukset taloista ja tiloista karisivat ja edessä olikin uuden elämän aloittaminen syrjäisissä kylissä.


Vasta vuonna 1948 inkeriläisillä oli Stalinin määräyksestä mahdollisuus muuttaa metsä- ja rakennustöihin Karjalaan Petroskoin alueelle. Tällöin inkerinsuomalaisten elämä Neuvostoliitossa helpottui. Paaritsaan palannut Mari Kemppikin sai huomata, että isän rakentamaan saunahuoneeseen ei ollut enää asiaa, kun omistussuhteita osoittavat asiakirjat olivat tuhoutuneet saksalaisten aikaan tulipalossa. Komisaari ei voinut uskoa kenen tahansa kulkijan sanaan, jonka isäkin oli jo kuollut. Vasta puna-armeijan käyneen "veljen" todistus pelasti tilanteen. Veljeksi kävi paikalla ollut saman sukunimen omannut Aleksin Pekko, joka oli vieläpä puna-armeijan riveissä taistellut kunnon mies. Tämän avulla Mari saikin tilapäisen asumisluvan.

Katrille Stalinin kuolema ei merkinnyt surua, vaan toivetta paremmasta tulevaisuudesta. Jumala antakoon minulle anteeksi – yhden ihmisen kuolema on toisen pelastus, hän ajatteli. Päivä pimeni hetkessä, ei aurinkoa, ei sinistä taivasta eikä elämää. Ihmiset seisoivat äänettöminä kuoleman läheisyydessä, Kremlissä taisteltiin vallan uudelleen jaosta.

Inkerinsuomalaisten synkkä tarina on osa omaa lähihistoriaamme. Tuossa alussa johdattelin ajatuksiani, että haluan sanoa jotain lukemisen vaikeudesta. Tämä on kirja, joka meidän jokaisen pitäisi lukea. Kirja on ajankohtainen tässä ajassa ja hetkessä. Kyynelvaunut ei ilmestynyt suuren kohun myötä, vaikka olisi ansainnut sen. Tätä kirjaa on luettu yllättävän vähän blogeissa. Paavilainen kirjoittaa hyvin koskettavasti, mutta karuudestaan huolimatta tekstin tarinat ovat kiehtovia, elettyjä ja tallentamisen arvoisia. Kirja enemmän kauhistuttaa kuin ahdistaa. Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset ja Sarah Delijanin Jakarandapuun lapset olivat raskaampia luettavia. Kaiken karmeuden keskellä Kyynelvaunussa on uskoa ja toivoa selviytymisestä.

Sinikka Paavilainen Kyynelvaunut
Into 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.


Kyynelvaunut on luettu myös tässä blogissa.
Kirjasähkökäyrä