Sivut

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Erin Hunter Soturikissat I. Villiin luontoon



Erin Hunterin Soturikissa-fantasiasarjan aloittaa osa Villiin luontoon, joka ilmestyi jo vuonna 2003 nimellä Warriors. Into the wild. Kotimainen ensimmäinen painos on vuodelta 2009 ja sen on suomentanut Vesa-Matti Paija.

Kuten jo karhuista kertovan Etsijät-sarjan kohdalla totesin, Erin Hunter on pseudonyyminimi, jonka takana eri lähteiden mukaan on 4-6 naiskirjailijaa. Soturikissat on heidän tunnetuin fantasiasarjansa ja siitä on suomennettu yhdeksän osaa.

Monta kuunkiertoa sitten kissat tulivat kesyttömään erämaahan, jossa ne elivät pieninä ryhminä. Vielä ei ollut klaaneja eikä rajoja ja paljon kissoja kuoli verisissä taisteluissa. Nelipuun luona käydyn hirvittävän taistelun jälkeen henget puhuivat eloonjääneille: liittoutukaa tai kuolkaa, metsä on kyllin iso tuottamaan ruokaa teille ja jälkeläisillenne, etsikää kaltaisenne, valitkaa asuinpaikka ja asettakaa rajat. Jos teette näin, saatte kahdeksan henkeä lisää. Näin neljä kissaa Varjo, Joki, Tuuli ja Myrsky muodostivat neljä klaania nimensä mukaan: Varjoklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Myrskyklaani.

Tilanteessa, jossa Varjoklaani on vahvistumassa ja uhkaamassa muiden klaanien olemassaoloa tavallinen kotikissa Ruska näkee unia hiirijahdista ja päättää käydä tutustumassa puutarhan kivimuurin ulkopuolella alkavaan metsään. Siellä hänen kimppuunsa hyökkää soturioppilas Harmaatassu ja taistelun loputtua paikalle ilmestyy Myrskyklaanin päällikkö Sinitähti ja Harmaatassun soturivalmentaja Leijonamieli.

”Uhkaat klaaniamme, kun viet ruokaamme”, Sinitähti ulvaisi. ”Sinulla on jo kylliksi syötävää kaksijalkojesi pesässä. Tulit tänne saalistamaan vain huvin vuoksi, mutta me saalistamme selviytyäksemme.

Totuus soturikuningattaren sanojen takana lävisti Ruskan kuin seiväs, ja yhtäkkiä hän ymmärsi tämän suuttumuksen. Hän pakotti vapinan loppumaan, nousi istumaan ja suoristi korvansa. ”En ajatellut sitä aiemmin tuolla tavalla. Pyydän anteeksi”, hän maukui juhlallisesti. ”En saalista täällä enää.”


Kaikesta huolimatta Sinitähti esittää Ruskalle yllättävän tarjouksen: ”Kenties sinun tulisi itse tutustua näihin asioihin. Haluaisitko liittyä Myrskyklaaniin?”

Ruskalle tehdään selväksi, että koulutukseen osallistuminen edellyttää klaanin luo menoa, elämistä yhdessä ja tapojen kunnioittamista. Paluuta Kaksijalkalaan ei ole eli eläminen tassu kummassakin maailmassa ei ole mahdollista. Näin Ruska päättää liittyä Myrskyklaanin soturioppilaaksi ja saa leiskuvan turkkinsa mukaan oppilasnimen Tulitassu. Hän kohtaa kuitenkin paljon kiusaamista ja syrjintää aitojen soturikissojen puolelta.
”Katsokaa kaulapanta! Hän on kotikisu!” Huutaja oli jälleen hailakanvärinen kissa. ”Kerran kotikisu, aina kotikisu. Tämä klaani tarvitsee vapaana syntyneitä sotureita, ei lisää avuttomia suita ruokittaviksi.”
Kaikesta huolimatta Tulitassu osoittautuu ahkeraksi ja älykkääksi oppilaaksi, vaikka koko ajan pinnan alla epäillään. Klaanin soturit joutuvat koko ajan taisteluihin mitä erilaisimmista syistä ja kissoja kuolee ja haavoittuu. Onko joukossa petturi?


Klaaniin kuuluu päällikkö, sotureita, soturioppilaita, vanhuksia, kuningattaria (pentujen emoja) ja pentuja. Klaanilla on myös oma ”parantaja”, joka hoitaa syntyneet haavat ja sairaudet. Katit hallitsevat kasvilääkinnän perusteet, eikä neuvot ole aivan tuulesta temmottuja.

”Luulen, että kultapiiskuhauteesta voisi olla apua. Niin, ja voisit samalla tuoda unikonsiemeniä pureskeltavaksi. Tämä kipu tekee minut hulluksi.”

”Kehäkukka ei ole aina kyllin tehokasta rotanpuremiin. Piehtaroi karhunlaukkamättäässä.”


”Myrskyklaani, piiloutukaa tuohon sananjalkapusikkoon”, sihisi Keltahammas. ”Se on täynnä myrkkysieniä, jotka kätkevät tuoksunne.”


Villiin luontoon on eräällä tavalla kehityskertomus. Miten nuori kotikissa Ruska hylkää kotinsa ja ryhtyy soturioppilaaksi Myrskyklaaniin nimellä Tulitassu ja valmistuu soturikissaksi ja saa aikuisnimen Tulisydän. Kirja on eläinfantasiaa ja tyypillistä lanu-genreä, mutta sopii aikuisemmallekin luettavaksi. Taistelut ovat aika raakoja ja eivätkä sovi ehkä aivan nuorimmille lukijoille. Välillä kuitenkin vaihdetaan kieliä ja suitaan toisten turkkia ja ollaan huvittuneita muille.

Totta kai minä luin tämän kirjan, olenhan minä elänyt kahden punaisen soturikissan kanssa, eikös vaan Red Arrow ja Reishi Goddess? Näinhän minä myös kirjastossa, kuinka tämä kirja sai ilmestyessään lapset kiljahtelemaan ilosta.
”Ei kai Nuhanenä? hän maukui.
”Kyllä vain!”

Keltahammas pudisti päätään. ”Eihän hän osaa parantaa edes omaa nuhaansa!”

”Juuri niin Harmaatassukin sanoi!” He kehräsivät yhdessä huvittuneina hetken ajan.


Erin Hunter Soturikissat I. Villiin luontoon

Art House 2013. 3. painos. Kustantajalta. Kiitoksin.

2 kommenttia:

  1. olen lukenut kirjan ja pidin siitä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin, kyllä minä kelpuuttaisin hyllyyni koko sarjan.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!