Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla & Hyvä elämä keskiajalla

Sari Katajala-Peltomaa on yleisen historian dosentti ja keskiajan tutkija Tampereen yliopistosta. Hänen tutkimusteemansa keskittyvät arkeen, perheeseen, sukupuoleen ja elettyyn uskoon sydän- ja myöhäiskeskiajan Euroopassa. Ville Vuolanto on antiikintutkija ja yleisen historian dosentti. Hän on myöhäisantiikin ja varhaiskristillisen kulttuurin asiantuntija, joka on kiinnostunut erityisesti perheestä ja lapsuudesta sekä arjen sosiaalihistoriasta. Hän työskentelee Oslon yliopistossa. Olen aiemmin lukenut Katajala-Peltomaalta Noitavaimon ja neitsytäidin (2009 Atena).

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla käsittelee lasten kokemuksia antiikissa ja keskiajalla. Teoksessa tutustutaan lapsuuden maailmaan tarkastelemalla lapsen arkea, lasten ajankäyttöä ja lasten ilojen ja surujen elämään kirjo pitkällä aikavälillä. Ajanjakso ulottuu 100-luvulta eKr. lähes 1400-luvun loppuun. Perheen ja lapsen aseman historiaa on kirjoitettu uudelleen monin tavoin viime vuosina.

Lapsuuden tuttu ja vieras maailma

Lapsuus ja lapsi itse rakentuvat kulttuurisesti. Ei ole olemassa vain yhtä lapsuutta tai vain yhtä tapaa suhtautua lapsuuteen, vaan lapsi ja lapsuus on nähty eri aikakausina, eri kulttuuripiireissä sekä eri sosiaalisissa ryhmissä ja tilanteissa eri tavoin – ja nähdään yhä.

Meihin on iskostunut käsitys, että keskiajan elämä oli vaikeaa, että ainakin lasten elämä antiikissa ja keskiajalla oli kurjaa ja heitä kohdeltiin julmasti. Tekijät ovat lähteneet ravistelemaan tätä lapsuuden kurjuuden myyttiä. Keskiaikaa on kirjoitettu Euroopassa uudelleen eli sitä ei nähdä enää pimeänä ja kurjana. Hannele Klemettilän kirjat ovat tästä meillä hyvänä esimerkkinä. Tyypillisesti vanhan ajan kurjuuden vastakohtana esitetään meidän oma valoisa ja sivistynyt lapsen oikeuksia korostava nykyaika. Näemme lapsen arjen ja tekemisen sen kautta, että leikki on lapsen työtä. Miten oli ennen, leikkikö lapsi, kokiko hän hellyyttä, rallatteliko hän loruja, elikö hän lapsuutta?

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla -teoksessa tarkastelun kohteena on lapsen rooli, lapsen asema sekä lapsen merkitys. Lasta ja lapsenelämää luonnehtivat suhde vanhempiin ja muihin perheenjäseniin, leikki ja oppiminen niin koulussa kuin jokapäiväisissäkin askareissa. Lapsuuden tutkimuksen lähteet ovat usein haasteellisia, sillä tekstejä on niukalti, tekstit ovat suppean eliitin tai kirkonmiesten tekemiä ja säilyneessä aineistossa korostuu uskonnollisen ja opetuksellisen aineiston osuus.

Lapsuuden alku ja loppu

Mistä lapsuus alkaa? Osio käsittelee lapsen biologista syntymää sekä sosiaalista syntymää, jossa lapsi tulee osalliseksi yhteisön jäsenyydestä ja saa nimen. Antiikissa ja keskiajalla elinikä oli keskimäärin kaksikymmentä vuotta. Kuolema oli läsnä myös lapsen elämässä. Lapsuuden loppua enteili moni asia, esimerkiksi koulun, työn ja niiden tuomien velvollisuuksien aloittaminen. Lapsuuden ja aikuisuuden välillä ei ollut selvää rituaalia. Avioliitto oli selkeä virstanpylväs ihmisen elämässä. Se oli myös tärkeä etappi aikuisuuteen. Rahvaalla avioliittoikä oli huomattavasti korkeampi. Kristinusko salli vaihtoehdon luostarien muodossa eli nainen saattoi valita avioliiton sijaan luostarin, mutta tämäkin oli paremman perheen lapsen mahdollisuus.

Lapsuuden loppua enteili moni seikka, esimerkiksi koulun tai työssäkäynnin aloittaminen ja niiden mukanaan tuomat uudet velvollisuudet. Keskiajalla murrosikä toi mukanaan henkisen kypsymisen niin, että lapsen voitiin olettaa erottavan hyvän ja pahan toisistaan ja siis kykenevänsä syntiensä tunnustamiseen. Tämän jälkeen hän oli myös kelvollinen ja velvoitettu osallistumaan ehtoolliselle. Antiikin ja keskiajan yhteiskunnat asettivat lapsuuden lopulle myös selkeitä juridisia ikärajoja.

Hoivaa hellyyttä ja ristiriitoja


Millainen lasten ja heille läheisten ihmisten välinen suhde oli antiikissa ja keskiajalla? Ydinperheen malli ei toteudu edes nykyajassa kaikilla ja ennen vanhaan perhekäsite oli paljon laajempi. Samassa taloudessa asui useampi sukupolvi yhdessä, jolloin huolenpitäjiä ja kanssakasvattajia oli läsnä enemmän. Vanhempien menehtyessä lapset jäivät sukulaisten huomaan tai siirtyivät orpokotiin. Aina lapsi ei syntynyt odotettuna tai toivottuna, joten lapsia hylättiin kasvattilapsiksi lapsettomille tai annettiin orjiksi. Lapsi saatettiin hylätä huonon terveydentilan, esimerkiksi vammaisuuden vuoksi. Hylkäyksiä lisäsi avioton syntyperä.

Kirjoittajat korostavat, että lapsia ei hylätty tahallaan, sillä hylkäämisen syyt olivat usein taloudellisia tai olosuhteista johtuvia. Hylkääminen saattoi edesauttaa perheen selviämistä sen hetkisessä tilanteessa, mutta saatettiin myös asettaa toive, että lapsi saisi kenties paremman elämän toisaalla kuin vanhemmat itse olisivat pystyneet suomaan. Avioton syntyperä vaikutti lapsen tulevaisuuteen. Tekijät korostavat, että aikuisen ja lapsen tunneside oli vahva.

Elämän yleisen epävarmuuden vuoksi antiikin ja keskiajan vanhemmat eivät olleet suojattuja lapsen menettämisen aiheuttamalta surulta. Kuoleman mahdollisuus ja menettämisen suru oli esimodernissa maailmassa aina läsnä. Tämän tiesivät niin aikuiset kuin lapsetkin.

Työ ja koulutus

Antiikin ja keskiajan lasten arkeen kuuluivat koulu ja opetus - kuten meilläkin. Lapsen ikä ja vanhempien sosiaalinen asema vaikutti tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita lapsilta odotettiin. Oman lisänsä tähän tuo myös maantieteelliset erot. Työ oli koulua merkittävämpi kasvatusmuoto ja lasten arjen määrittäjä. Lasten kasvatus vaihteli heidän vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman mukaan. Ankaraa kurinpitoa ja kuritusta ei nähty väkivaltana. Tässä osiossa on mielenkiintoista lukea ohessa Huoneentaulun maailmaa Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle, jonka ovat toimittaneet Jussi Hanska ja Kirsi Vainio-Korhonen. (SKS 2010). Lasten tekemä työ vanhan maailman lapsuudessa on meille vieras ajatus.

Jo ennen varsinaista työskentelyikää pienet lapset otettiin mukaan vanhempiensa töihin, esimerkiksi pellolle. Tämä oli usein ainoa mahdollisuus imeväisikäisten ja taaperoiden hoitojärjestely. Vähän vanhempina lapset jo osallistuivat töihin aikuisten kanssa.

Leikit, lelut ja lorut


Leikkimistä pidettiin osana lapsen luonnollista kehitystä myös antiikissa ja keskiajalla. Leikit ja ystävät olivat lapselle tärkeitä. Erityisen mielenkiintoinen osuus tässä osiossa on lasten ja eläinten välinen suhde. Eliitin lapsilla lemmikit olivat erilaisia köyhän perheen lapsilla. FT Hannele Klemettilä on kirjoittanut erinomaisen kirjan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, joka käsittelee ihmisten ja eläinten suhdetta keskiajalla (Atena 2013)

Leikki oli lasten elämänpiirin ominta aluetta, mutta koska se oli itsestään selvä asia, se tuli harvoin asioita kirjaavien aikuisten erityisen huomion kohteeksi.

Joistakin pikkulasten leluista on jäänyt materiaalisia jälkiä. Helistimiä eli värikkäitä, pyöreäreunaisia, äänekkäitä ja puremien kestäviä esineitä annettiin vauvoille jo tuhansia vuosia sitten. Antiikin aikana ne olivat usein poltettua savea ja eläimen muotoisia.


Uskonto lasten arjessa

Uskonto oli paitsi maailmakatsomuksen perusta myös arjen rytmittäjä ja yhteisöä ylläpitävä tekijä. Se sääteli arkielämää. Toisaalta arkielämä vaikutti uskon sisältöihin. Uskonto ei ollut vain sääntöjä ja normeja, vaan se oli tapa elää ja hahmottaa maailmaa ja elämänmenoa.

Nimenanto oli tärkeä riitti yhteisön jäseneksi hyväksymisessä aivan kuten kaste myöhemmin. Lapsilla oli osansa esimerkiksi epitafeissa eli muistotauluissa. Näiden muistotaulujen oli tarkoitus esittää perheen hyveellisyyttä ja nöyryyttä Jumalan ja seurakunnan edessä, myös lapset oli kuvattu näihin perhekuviin ja kuolleiden yläpuolelle oli piirretty ristit. Lapset eivät ole olleet passiivia koskaan, vaan kasvaessaan he pohdiskelivat itse ympäristönsä erilaisia, ristiriitaisiakin arvoja. Aina perheen ja ympäröivän yhteisön arvot eivät olleet yhteneviä, ja lapset tekivät itsenäisiä päätöksiä näiden välillä. Tämän osoittavat esimerkit niistä lapsista, jotka eivät hyväksyneet vanhempiensa valintaa vaan esimerkiksi päätyivät vastoin vanhempiensa tahtoa hengelliselle uralle tai päinvastoin hylkäsivät vanhempiensa suunnitelmat hengellisestä urasta.

Lasten keskeisestä asemasta kertoo myös antiikin tapa haudata kuollut lapsi muualle kuin varsinaisiin kalmistoihin ja hautausmaille, joskus jopa talon lattian alle tai kaupunkien rajojen sisäpuolelle.

Lapsuuden historiasta lapsen historiaan


Historiantutkimus on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon: painopiste on siirtynyt yhteiskunnan rakenteista yksilöihin ja heidän kokemuksiinsa. Toisaalta myös poliittisten tapahtumien tutkimisesta arjen ja arkisten ilmiöiden tarkasteluun. Oma vaikutuksensa on ollut myös poikkitieteisellä tutkimuksella ja lähitieteiden kuten kirjallisuustieteen ja sosiologian teorioilla.

Kirjassa korostetaan, että lapset eivät olleet alistettuja tai väheksyttyjä sivullisia, vaan omatahtoisia yhteisönsä itsenäisiä toimijoita. Pitkä aikaperspektiivi antaa myös mahdollisuuden nähdä, että enemmän vaikutti sukupuoli ja sosiaalinen asema kuin ismit tai yhteiskunnallinen rakenne.

Siirtymä lapsuuden tutkimuksesta lasten arjen ja kokemusten tutkimiseen ei ole ongelmaton. Hyvä lähtökohta on kuitenkin keskittyminen lasten omaan toimintaan. Tämä toimijuus on sidoksissa sosialisaatioon eli kulttuuristen ja sosiaalisten normien ja käyttäytymistapojen siirtymiseen seuraaville sukupolville.

Teos on korkeatasoinen esitys lapsen roolista ja elämästä ennen vanhaan. Näin kokonaisvaltaista esitystä meillä ei ole ollut aiheesta. Tämä on puhtaasti yleistajuinen tietokirja, joka välttelee tiedejargonia. Tieteelliset termit ja käsitteet avautuvat lukijalle. Oma kiinnostukseni kirjaan keskittyi lapsen asemaan ja lapsen rooliin keskiajalla. Olen itse työstänyt keskiaikaa kirkon ja elävän kulttuuriperinnön kautta viime vuodet, joten lähestymistapani kirjaan on lähdemateriaalin kaltainen.

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla –kirjassa tulee hyvin esille murroksessa elävä keskiajan käsittely, jota monet muutkin keskiaikaan perehtyneeet tutkijat ovat avanneet esimerkiksi FT Hannele Klemettilä. Tämä murros näkyy myös kaunokirjallisessa proosassa esimerkiksi FT Paula Havasteen historiallisissa romaaneissa kuten Tuulen vihoissa, joka sijoittuu varhaiseen keskiaikaan meidän oloisamme. Sari Katajala-Peltomaan & Ville Vuolannon Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on antoisa ja uusia näkökulmia avaava tietokirja.


Sari Katajala-Peltomaa & Ville Vuolanto Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla
Gaudeamus 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.



Hyvä elämä keskiajalla


Hyvä elämä keskiajalla selvittää hyvinvoinnin käsitettä keskiajalla. Oliko keskiajalla hyvinvointia? Miten yhtenäinen keskiajan käsitys oli hyvästä elämästä ja sen muodoista? Kirjan tarkoituksena on osoittaa, että myös keskiajalla ihmiset tavoittelivat omassa arjessaan hyvää elämä ja parempaa oloa. Keskiajan ihminen eli, toimi ja kuoli hyvin erilaisessa Euroopassa. Elämän perusedellytykset olivat hyvin erilaiset. Hyvän elämän käsitys ei ole stabiili tai universaali, vaan se on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa.
Olen aiemmin lukenut aiheesta esimerkiksi Ihmeiden peilin Keskiajan ihmisen maailman kuvan (toim.) Susanna Niiranen & Marko Lamberg Atena 1998) sekä Turun yliopiston keväällä 1998 pidetyn luentokurssin pohjalta syntyneen kirjan Ikuisuuden odotus. (Meri Heinonen (toim.): Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. Gaudeamus)


Hyvä elämä ja keskiajan syksy


Johdannossa Kìrsi Kanerva ja Marko Lamberg kirjoittavat, että teoksessa tarkastellaan myöhäiskeskiajalla eli noin 1200--1400-luvulla eläneiden eurooppalaisten ihmisten käsityksiä hyvinvoinnista ja hyvästä elämästä. Tänä päivänä ihmisen hyvinvointi määritetään sen mukaan, että tarpeemme ja voimavaramme ovat tasapainossa. Keskiajan hyvinvointia määritettäessä on selvitettävä oliko keskiajan ihmisten näkemys hyvästä elämästä ja hyvinvoinnista oman aikamme kaltainen? Kuitenkin elämän perusedellytykset olivat hyvin toisenlaiset sekä suhde tuonpuoleisuuteen. Kaiken perustana tarkastelussa on ymmärtää menneisyyden ihmistä tämän omien lähtökohtien kautta, sen ajan aikalaistodellisuuden kehyksessä.


Hyvä elämä, hyvä kuolema 

Stina Fallberg Sundmarkin mukaan Ars moriendi -kirjallisuus syntyi 1300-luvun lopulla pappien käsikirjoiksi. Ne sisälsivät pastoraaliteologisia ohjeita, neuvoja ja säädöksiä siitä, kuinka sairasta tuli valmistaa kuolemaan. Aluksi kirjallisuus oli latinankielistä, mutta vähitellen myös kansankielille toimitettua hartauskirjallisuutta.


Tekstit välittävät epäsuorasti myös kuvan hyvästä elämästä, joka tarkoitti kuolemaan valmistumista. Ars morendin elämä oli myös iankaikkista elämää tuonpuoleisessa.


Ruumis ja sielu skolastisen lääkärin tulkitsemina


Timo Joutsivuo kirjoittaa, että skolastinen lääkäri uskoi, että terve ja hyvä elämä oli jokaisella ihmisellä omanlaisensa, yksilöllinen, joka muuttui ikääntymisen myötä. Eli terveydentilojen kavalkadi oli moninainen. Joutsivuo mainitsee artikkelissaan Taddeo Alderottin teoksen, joka on varhaisimpia terveysoppaita 1290-luvun alusta. Voidaan puhua elämäntapalääketieteestä: muuttamalla potilaan elämäntapoja voitiin saada pysyvä muutos hänen terveyteensä. Passioiden avulla voitiin hoitaa myös sairauksia. Ilo ja mielenhallinta olivat tasapainoisen elämän välttämätön perusedellytys. Käsitys antiikin kultaisen keskitien opista välittyy tässä taustalla.

Reseptejä mielen vaivoihin

Susanna Niiranen jakaa keskiajan lääketieteellisen kirjallisuuden kahteen osaan eli toinen puoli käsitti yliopistojen piirissä syntyneen lääketieteellisen eli oppineiden kirjoitukset ja toinen käytännönläheisemmät tekstit. Jälkimmäisiä edusti terveysoppaat, kirurgiset ohjeet ja reseptikirjat. Niiranen käyttää otetta reseptikirjallisuuteen kuuluvasta oksitaaninkielisestä reseptikokoelmasta esimerkkinä artikkelissaan. Reseptikirjallisuus pohjautuu alun perin latinankieliseen rohtoja ja hoito-ohjeita käsittelevää materia medica -perinteeseen. Riivaukset ja perheiden hyvinvointi

Sari Katajala-Peltomaa kirjoittaa, että pyhimysten apuun kutsuminen oli keskiajan ihmisille normaalia hyvinvoinnin tavoittelua. Saatu apu sairaudesta parantumiseen vaikutti suoraan fyysiseen hyvinvointiin, mutta sillä oli keskeinen sija myös henkisessä hyvinvoinnissa. Keskiaikaiset pyhimykset toimivat välittäjinä ja auttajina arjessa. Apu ei ollut itsestään selvää ja siinä oli kahdensuuntaisuutta. Pyhimystä apuun anonut äiti ei siis ollut hoivassa epäonnistunut, vaikka lapsi ei olisi parantunutkaan. Yhteys pyhimykseen oli kristitylle keino olla vuorovaikutuksessa hengellisen sfäärin kanssa, kun taas liturgiat ja messut olivat varattu kirkonmiehille. Paholaisen riivaus oli fyysinen ilmiö, sillä aikalaiset katsoivat pahan hengen olevan konkreettisesti uhrin ruumissa. Kohde katsottiin viattomaksi, hän ei ollut vastuullinen myöskään teoistaan, jotka riivaus aiheutti, vaikka myöhemmin siinä nähtiin yhteistyötä paholaisen kanssa.

Ruumiin ehtyvät voimat

Marko Lamberg tarkastelee vanhuuden käsitettä, joka on aina vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Keskiajan lähteissä syntymäaika ja ikä eivät tule useinkaan esiin. Biologisten prosessien myötä elämän edetessä ihminen vanhenee ja fysiologiset muutokset heikentävät toimintakykyä, vaikka vanhuus ja raihnaus on yksilöllistä. Ikääntymisen myötä tapahtuvaa ruumiin voimien heikkeneminen voitiin nähdä positiivisina prosesseina, jotka ohjasivat yksilö suuntamaan huomionsa kaikkein olennaisimpaan eli sielun pelastamiseen. Parantumaton sairaus ja kuolinvuoteelle joutuminen toimivat siirtymäriittinä, joka pystyttiin käsittämään osana hyvää elämää. Että kuoleman kautta ihminen pelastuu.

”Uusi työ” moraalin uhkana

Salla Palmi-Felin tarkastelee artikkelissaan otetta Bartholomeus de Sancto Concordion teoksesta Summa de casibus conscientiae eli Omantunnon tapausten kokonaisuus. Summa-termillä nimiset teokset olivat genreä, joka oli tarkoitettu rippi-isille ja saarnamiehille käsikirjoiksi. Uusien ammattiryhmien muodostuminen lisäsi ohjekirjojen tarvetta. Hyvä elämä nähtiin yksilön ja yhteisön kannalta.


Kirkonmies ja viinin ilot

Jussi Hanska käyttää aloitustekstinä otetta italialaisen Salimbene Parmalaisena tunnetun fransiskaaniveljen teoksesta Cronica. Hanska luo alussa yleiskatsauksen viinin historiaan fransiskaanisesta näkökulmasta. Aikaansa sijoitettuna voidaan ymmärtää, että Salimbene saattoi nauttia pikarillisen viiniä, kunhan muisti kohtuuden merkityksen ja toi julki juoppouden terveydelliset haittavaikutukset. Juoppouden vastakohtana ei ollut raittius, vaan kohtuullisuus, jopa oikeus tuntea nautintoa ilman huonoa omaatuntoa. Antiikin aikainen kultainen keskitie kulkee tässäkin.


Hyvä ja paha viha


Kirsi Kanerva lähestyy aihetta otteella muinaisislanninkielisestä Brennu-Njáls -saagasta. Kanerva tarkastelee vihan käsitystä osana hyvää tai pahaa elämää. Kristillinen teologia katsoi vihan synniksi. Millainen viha olisi hyvä tuntea? Millainen viha saattoi olla osa hyvää elämää? Hyvään elämään kuulunut oikeutettu vihan tunteminen oli mahdollista, kun se oli oikeutettua ja yleisesti hyväksyttyjä. Vihan hillintä ja hallinta oli osa yhteisön hyvää elämää.
Hyvinvointi ja sen tavoittelu keskiajalla


Marko Lamberg ja Kirsi Kanerva korostavat, että jälkimaailman mielikuvissa keskiajassa on synkän aikakauden leima. Keskiaikaa kutsutaan pimeäksi, sen kuvataan olevan synkkää ja kurjaa. Näitä vanhoja myyttejä on tietoisesti pyritty ravistelemaan. Keskiajan ihminen eli omassa aikakehyksessään ja näyttää hyväksyneen epävarman ja nykyistä lyhemmän elinajan ja vaivalloisemman elämänkulun. Keskiajan ihminen ei tiennyt nykyisestä teknisestä tai lääketieteellisestä valmiudesta. Keskiajankin yhteiskunnan rikkailla ihmisillä oli erilaiset mahdollisuudet luksukseen aivan kuten tänä päivänä yhteiskunta on eriarvoinen, kaikilla ei ole kaikkea. Kuoleman demokraattisuus ilmeni keskiajalla kuolemantanssiaiheessa dance macabree, jossa kuolema vei tanssiin niin rikkaan kuin köyhän. Keskiajalla ihmisen oli helpompi turvata pyhimykseen, häntä oli helpompi lähestyä kuin taivaallista majesteettia. Pyhimys oli elänyt oman elämänsä, kilvoitellut ja kärsinyt. Hyvä elämä keskiajalla on mielenkiintoinen kirja. Hyvän elämän käsite ei toteudu edes meidän omassa ajassa ja yhteiskunnasamme samanlaisena yksilötasolla. Yhteiskunta on hyvin eriarvoinen. Sairauksia parannetaan tasokkaammin, perusterveydenhuolto on järjestetty kaikille, mutta varakkaalla on siitä huolimatta erilaiset mahdollisuudet hoitaa terveyttään. Kukin on oman elämänsä seppä ja luo elämästä hyvän olemassa olevien mahdollisuuksiensa mukaan.

Marko Lamberg & Kirsi Kanerva (toim.): Hyvä elämä keskiajalla. SKS 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.