Juha Seppälä Matka aurinkoon

Juha Seppälä (1956) on Porissa asuva suomalainen kirjailija. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri. Kirjan kansiliepeessä mainitaan 25 teosta ja hän on ollut Finlandia-palkinto ehdokkaana, viimeksi vuonna 2012.

Juha Seppälän Matka aurinkoon kuvaa naisia eri elämäntilanteissa, ikäkausissa ja eri rooleissa, isoäitinä, tyttärenä, tyttärentyttärenä, vaimona, leskenä, sisarena... Irma katsoo erityisesti itseään oman ammatti-identiteettinsä kautta. Romaanin keskushahmo on 81-vuotias leskinainen ja emerita kirjallisuuden professori Irma. Alkujaan hän on suuren maatalon tytär. Irma miettii elämänsä ratkaisevia hetkiä. Tässä iässä sitä voi miettiä. Etäisyyttä on kaikkeen muuhun paitsi kaiken päättymiseen.

Matka aurinkoon on avioliitto- ja ihmissuhderomaani, joka tarkastelee asioita eniten naisen asemasta. Se antaa äänen eri osapuolille, joten tarinasta syntyy moniulotteinen kuva. Irma on ollut naimisissa Heikin kanssa. Irman korkea oppiarvo tuntuu kaivertaneen parisuhdetta epäsäätyisessä suhteessa. Kumppanin nimitys kirjanpitäjästä apulaistalouspäälliköksi pelasti miltei liiton. Myös Irman tytär oli nainut Ossin, joka oli huonommissa töissä, lopuksi kioskinpitäjänä.

Teoksessa kuvataan kolmen naisen elämää isoäidin Irman, tyttären Hannelen ja tyttärentyttären Caritan kautta. Niin isoäiti kuin tytär kokevat leskenosan. Aapolla, Irman pohjalla eli haaveet kirjailijan urasta, mutta hän päätyy virtuaalikirjailijaksi. Yliopistoon poika ei ollut päässyt monista yrityksistään huolimatta.

Sittemmin virtuaalitodellisuus tarjosi ihmiselle tilaisuuden jättää pysyvämpi jälki kuin reaalimaailmassa, se soi mahdollisuuden olla kuka ja mitä tahansa. Tavallisen ihmisen hauta ei pysy sataa vuotta, tosin pitempään kuin elävät muistot hänestä; olemassaolo on nopea uni.

Luin kirjan tämän aiheen ja miljöön vuoksi, koska Irman osalta teos liikkuu ympäristössä, jonka tunnen, jonka vaikutuksen alaisena olen töitäni tehnyt. Seppälä kuvaa hyvin ironisesti Irman statusta, mutta yliopistomaailma on omansa, hyvin raadollinen. Äärimmilleen vietynä tuo työympäristö on hyvin rajaava, erotteleva ja hierarkkinen. Eräässä kahvitilaisuudessa kuulin, kun toinen professori sanoi toiselle, että otetaan me professorit ensin tarjoilu. Järjestys olisi voinut olla toinenkin tilanteen luonteen huomioiden. En ole toiminut ns. laitoksen puolella, mutta 1990-luvulla opintosuoritusmerkinnät haettiin proffilta teititellen opintokirjaan, siis useimmilta ja erillislaitoksen esimies alkoi hyväksyä sinuttelun nuoremmilta työntekijöiltä vasta vähitellen noin parinkymmenen hengen vahvuisessa yksikössä.

Irma käy papereitaan läpi ja miettii, mitä jättää jälkeensä. Irma kuvaa hyvin ilmapiirin myös omassa läksiäiskahvitilaisuudessa, sillä sekin oli vain jälkeenjäävien saalistusretki, kun himoitun valtikan vaihto on tapahtumassa. Juhlakirja on enemmän velvollisuudesta tehtyä kuin asianomaiselle kunnianosoituksena annettua.  Hän kuuli kohteliaita lauseita, hänelle hymyiltiin, häntä käteltiin ja halattiin. Apulaisprofessori käyttäytyi tavallista vapautuneemmin: lopultakin, vaikka ei ollut yhtään varmaa saisiko tämä professorin viran hänen jälkeensä (Eikä saanutkaan! Viran täyttöprosessi meni sotkuiseksi ja kesti puolitoista vuotta. Virkaan valittiin kommunisti – mies tietenkin, naispuolisia ei kirjallisuudentutkimuksen piirissä ollut – vaikka kiihkein poliittinen kiima alkoi akateemisessa maailmassa olla jo ohi.) Irman kertomusta voisi pitää liian kärjistävänä, mutta hän toimi kuitenkin maailmassa, jossa lasikattoefektillä on pitkät ja vankat perinteet aivan kuten edellinen lainaus kuvaa.

Ihmisen muisti on hatara. Kun muistelen omaa elämääni, mitä minä muistelen? Minä muistan, asioita, tapahtumia, jälkiä lukemistani sadoista, tuhansista kirjoista?

Matka aurinkoon kuvaa myös ihmissuhteiden roolia. Ihmissuhteetkin ovat Irman mielestä väliaikaisia, ystävät käyvät elämässä piipahtamassa ja kulkevat hetken matkaa rinnalla. Hän tiesi jokaisen ystävyyden perustan olevan äärimmäisen hauras ja sattumanvarainen, totuuden kaltainen, höyhentä kevyempi. Ihmiset häipyivät, liukuivat pois, unohtivat ja unohtuivat, muuttivat, muuttuivat ja kuolivat tai koversivat toisensa tyhjiksi kuin uuniperunan. Ne olivat varjojen kulkue pimeässä. Irma on yksin, ja tätä yksinäisyyttä ei poista edes viina. Jopa Jumalan rakkaaksi kutsuminen oli arveluttavaa, kun kokee tämän ventovieraaksi.

Matka aurinkoon on mielenkiintoinen naiskuvaus eri sukupolvien naisista. Kirjan miljöökuva on hyvin realistinen. Kuitenkin Matka aurinkoon on kirjana melankolinen, alistuva ja pessimistinen. Irma on hyvin turhautunut elämäänsä saavutuksistaan huolimatta, tuntuu kuin hän olisi unohtanut elää ja antaa arvonsa tekemisilleen. Hän on selvästi perfektionisti, joka ruoski itseään armotta loppuun asti. Irman tutkimusaineistokappale on hyvin irtonainen, kun se esitetään näin erikseen.



Seppälän teksti on erikoista, varsinaista juonta ei ole, mutta toisiaan seuraavat tapahtumat muodostavat kokonaisuuden. Lukijalle jää avoimia tulkintoja tyhjille sivuille jäävän kirjoittamattoman tekstin takia. Ehkä liiankin paljon? Tuntuu, että Irman ajatukset siitä, mitä hän haluaa kertoa, toteutuisi lopussakin. Hän hallitsee biografian, repii sivuja ja näyttää haluamansa. Luin viimeksi Patrick Modianon Kadonneet korttelit, jonka loppu on monitulkintainen, mutta lukija pystyy hallitsemaan sen tavalla tai toisella, oikein tai väärin, mutta ihastuen, kun taas tässä jään hieman tyhjän päälle Irman ja Caritan yhteisen matkan suhteen. Kirja sai kuitenkin hymyn huulilleni monta kertaa.

Ainut todellinen taito, mitä ihminen olisi saattanut oppia, olisi ollut kyetä aitoon välinpitämättömyyteen kuoleman edessä. En istu elämänpuun alla. Elämästä tiesin vain sen minkä kaikki muutkin, en mitään. Olen yksin kuin pyöveli.

Juha Seppälä Matka aurinkoon
WSOY. 2014. Kustantamosta. Kiitoksin.