Sivut

torstai 1. toukokuuta 2014

Minna Lindgren Ehtoolehdon pakolaiset






Minna Lindgren (s. 1963) on kirjailija ja toimittaja. Lindgrenin vuonna 2013 ilmestynyt romaani Kuolema Ehtoolehdossa (Teos) sai innostuneen vastaanoton. Aikaisemmin hän on julkaissut teokset Sivistyksen turha painolasti, Leif Segerstam NYT, Musiikki on vakava asia ja Orkesterin koskettimilta pianon palkeille. Yellow Film & TV Oy on ostanut oikeudet Minna Lindgrenin romaaniin Kuolema ehtoolehdossa. Helsinkiläiseen palvelutaloon sijoittuvan tarinan elokuvaversion käsikirjoittaa ja ohjaa Neil Hardwick.

Ehtoolehdon pakolaiset on satiirinen ja ilkamoiva ilottelu. Pidin enemmän tästä trilogian kakkososasta. Lindgren ei tarvitse dekkarigenren aineksia ehtoolehtoon. Kuolema kutsuu kyllä tanssiinsa aikanaan. Ilkamointi ei tapahdu tässä vanhusten kustannuksella, vaan ensimmäisen kerran nähdään, mistä huomispäivän vanhukset on tehty. Lapsenlapset eivät käy velvollisuuskäynneillä naureskelemassa tai lapset kärsi tunnontuskia vierailuvelvoitteesta. Ehei, tässä estradilla toimijoina ovat ikäihmiset, jotka elävät elämäänsä.

Ehtoolehdon asukkaiden on lähdettävä evakkoon, sillä palvelutalo on laitettu remonttiin, paketoitu muoviin, saarrettu rakennustelinein, uhrattu hirveään meluun, katkottu vesistä, rajattu tiloista ja omaisuus pakattu muuttolaatikoihin. Döden, döden, döden ja Kukko kiekuu kajahtelevat jälleen käytävillä. Siirin ja Irman kahvihetken keskeyttää kylpyhuoneesta kajahteleva: Saatana, saatanan paska. Remonttimies tekee naapurusten välille oikotien. "Hyvää huomenta, minä olen Siiri Kettunen", hän sanoi ja ojensi kätensä. "Anteeksi, että minä olen kylpytakissa, mutta en osannut odottaa teidän tulevan tänne tällä tavalla." Virolaiset ja puolalaiset, suomeksi kiroilevat työmiehet aloittavat putkiremonttipiikkauksen hävyttömän aikaisin muutaman tunnin etuajassa asukkaiden aamusta. Joka paikassa on pölyä, tavaraa katoaa, seiniä särkyy, joten asukkailta alkaa mennä hermot. Tablettitietokoneeltaan Irma kaivaa tietoa remontista ja remontoijasta.


Filippiiniläinen jalkahoitaja Elelibeth Bandong ja espanjalainen yöhoitaja yrittävät rauhoitella asukkaita, mutta he eivät ymmärrä vanhan miehen sanavarastoa. Vanha kumarainen mies hätäilee, että onko Neuvostoliitto hyökännyt Helsinkiin? Hän puhuu hädissään asemasodasta ja pommisuojasta.

Toiminnanjohtaja Sinikka Sundström yrittää rauhoittaa asukkaita remontista vastaavan kanssa. Projektipäällikkö aloittaa tutun kuuloisesti Ja jep. Huomenta, jengi! Sinikka tuossa sanoi seikkailu, ja seikkailu onkin hyvä sana. Hän jatkaa seikkailun esittelyä fläppi-taulun avulla. Sundström valistaa, että asukkaat eivät kuole janoon, että käytävien muoviset vesisäiliöt täytetään niin usein kuin tarve vaatii. Anna-Liisa huomaa ja keskeyttää aina kuullessaan virheen. Hän on eläkkeelle jäänyt opettaja, mutta hän ei ole jäänyt eläkkeelle suomenkielestä, hän on yhä se sama Anna-Liisa, filosofian maisteri, äidinkielen opettaja, koulutettu vanhus. Miisa Sievänen kulkee ohi ja toteaa, että turha tästä on alkaa huolestumaan. Alkaa huolestumaan huutaa Anna-Liisa hänelle harvinaisesti. Koko elämäni minä olen kitkenyt vääriä infinitiivimuotoja pois nuorison kielestä ja tässä on tulos.


Tapahtumapaikkana on Helsinki, Hakaniemi, Hakaniemen halli sekä Ehtoolehto. Siiri kulkee raitiovaunuilla, hän rakastaa muistojaan, kuinka asui osoitteessa Runeberginkatu 56. Helsingin katujen nimet vilahtelevat kirjassa tiuhaan rakentaen muistoja. Eli jotain jää lukijalta hiipumaan, jos kartat ja kantakulmat eivät avaudu. Anna-Liisa ja suurlähettiläs tuntevat arvonsa yhä ja rakkautensa.

Hän oli nähnyt palvelutalon nuorten rakastavaisten, Anna-Liisan ja suurlähettilään, astuvan ulos hissistä. Suurlähettiläs oli pukeutunut siistiin arkiasuunsa, suoriin harmaisiin housuihin ja ruskeaan tupakkatakkiin, ja jalassa hänellä oli hyvin plankatut ruskeat nahkakengät. Hän talutti Anna-Liisaa käsipuolesta niin kuin herrasmiehen kuuluikin.

Yksi kirjan koskettavimpia kohtia on, kun Siiri ja Anna-Liisa istuvat Laajalahdentien ranskalaisessa ravintolassa keskustelemassa. Tähän kohtaukseen on pakko pysähtyä ajattelemaan.


"Minun on niin ikävä Hercule Poirot'ta", huokaisi Siiri.
"Ainahan sinä voit lukea Agatha Christien dekkareita", Anna-Liisa huomautti.
"Voi, ei se ole ollenkaan sama asia. Nehän ovat aika lapsellisia kirjoja, mutta kun televisiosta näytetään ihania 30-luvun autoja ja vaatteita ja taloja - se on ihanaa."

Suurlähettiläs kertoo liiketoimistaan ja nostaa esiin omistamansa asunnot kantakaupungissa, joista joku voisi vapautua. Että he voisivat lähteä kommuuniin Hakaniemen asuntoon. Ehtoolehdon Siiri, Irma, Anna-Liisa ja suurlähettiläs Onni Rinta-Paakku ja Margit päätyvät kimppakämppä ratkaisuun eksoottisessa Hakaniemessä. Omin voimin nämä arjen sankarit päättävät selvitä arjesta. Tässä tulee esiin hyvin vanhuuden voimavarat, kuinka yksilö löytää tiukan paikan tullen toimintakykyä, valmiutta ennen tehtyihin asioihin, hän pystyy palauttamaan entistä elämäänsä. Kommuunissa ruoka ei tule valmiina pöytään, tarveaineet eivät ilmaannu tyhjästä. Edes ruokaohjeet eivät ole mielessä, mutta onhan Irman Ipad. Hakaniemen seutukin on muuttunut ja kansainvälistynyt. Siiri ja Irman maailma laajenee ja ihmeellistyy. Psykologiassa puhutaan kunkin ikäkauden kehitystehtävistä. Jo edellä esitetty voimaantuminen on sitä. Myös Anna-Liisan ja suurlähettilään suhde on tähän luokiteltavissa eli ihmiset voivat löytää toisensa vanhoinakin. Arjessa Margit käy Einon luona Oravan Pesässä, jossa puoliso tekee kuolemaa, toisessa hetkessä hän rientää huovutuskurssilta kirjallisuuspiiriin. Kommuunissa kotihoito rientää apuun ja kotihoito näyttäytyy varsin tunnistettavana ja toimeliaana.

Jemina Koutamo-Navaglotu saapuu esittäytyen olevansa läntisen Helsingin kotihoidosta vastaava kotihoito-ohjaaja, määräaikainen ja osa-aikainen vuorotteluvapaasijainen, päivää. Hän määrittelee kaikkeen vastaukset periaatteelle Kiitos ei, Kiitos ei, Ei ja en. Hän toimii aivottoman robotin tavoin, joka ei kykene muokkaamaan liturgiaansa millään tavoin tilanteisiin ja kuhunkin asiakkaaseen soveltuvaksi.

Sitten kohtaamme pirteän Emilian.

"Emilia heippa, Helsingin läntisen piirin kotihoidosta. Sori, oon myöhässä, mulla ei ole ajokorttia. En osannut tulla tänne, kun en ole ennen käynyt Hakaniemessä ja tulin julkisilla. Meidän osastonhoitaja sanoi, että Hakaniemestä ei saa parkkipaikkoja ja tämän kuun parkkirahatkin on jo käytetty loppuun. Eikä mulla tosiaan ole ajokorttia."
"No, mutta ...nythän sinä kuitenkin olet perillä. Haluatko vähän juotavaa, ulkona taitaa olla kuuma."
Emilia romahti hikisenä sohvalle ja joi kun pieni lapsi minuuttiaikataulun uuvuttamana. Siirille valkenee paljonkin tytön puheista. Roolit kääntyvät pian päälaeilleen. Elämänkokemuksen avulla Siiri huomaa, että tytön asiat eivät ole kunnossa. Hän piipahtaakin läheiseen apteekkiin ostoksille ja joutuu selvittämään, että ei itselleen moista testiä tarvitse. Siinä kun toimelias Siiri saa positiivisen testituloksen tyttöparalle, niin Anna-Liisa lähinnä tukehtuu Emilian kielenkäyttöön.


Nautin suunnattomasti kirjan lukemisesta ja hymyilin tahallisesti tietyissä kohdissa. Tämä olisi oiva opaskirja kotihoitojen ohjenuoraksi. Asiakas voi olla monin verroin koulutetumpi. Tämä kirja on niin nuoren kuin vanhan luettava, sillä enemmin tai myöhemmin kirjan asiat voivat tulla eteen omalla kohdalla tai omassa perheyhteisössä. Kukaan meistä ei tiedä omaa kohtaloaan tai elinkaarensa pituutta, sillä nurkan takana voi odottaa yllätys. Viime elokuussa kävin katsomassa kolmekymppistä ystävääni. En ollut ikinä nähnyt niin montaa sen ikäistä syömässä, syötettävänä ja autettavana. Se olisi voinut olla työpaikan ruokala, mutta illuusion särö syntyi avun tarpeesta ja liikkumisen apuvälineistä. Pitkälle koulutettuja, nuoria aikuisia, joiden pitäisi luoda juuri kiihkeintä työuraa. Viisikymppisiä joukossa oli muutama. Hieman päälle kaksikymppinen nuori, kaunis nainen kehui olevansa kurssilla kahdeksatta kertaa ja silmät loisti kirkkaina fosforinvihreässä Sopurissa. Ehtoolehdon ikätolppa voi olla heille haaste etenevässä sairaudessa. Sairaudelle julkiset kasvot antanut laulajatar oli muovannut oman käsitykseni liian ruusuiseksi. Itse asiassa Ehtoolehdon hahmot ovat varsin onnekkaita ja saaneet hyvät kortit käteensä.


Ehtoolehdon pakolaiset on erinomainen kirja ja päivittää ikäihmisen kasvot tähän päivään. Aivan varmasti katson aikanaan myös Neil Hardwickin elokuvan. Lindgrenin satiiri puree. Tämä on erinomainen ja elämäniloinen kirja.

Minna Lindgren Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014. Arvostelukappale

4 kommenttia:

  1. Enpä tiennytkään, että elokuvakin on tulossa. Hauska kuulla! Minustakin tämä toinen kirja oli toimivampi kokonaisuus kuin dekkarimaisempi ykkösosa. Kovin pitkää kirjasarjaa ei varmaankaan ole odotettavissa, ellei Lindgren onnistu kirjoittamaan hahmoistaan kuolemattomia.

    VastaaPoista
  2. Luulen lukeneeni, että sarja jää trilogiaksi. Kiva, että sinäkin ajattelit, että dekkarimaisuutta ei tarvita. Ohjaajan nimi on sellainen, että se vakuuttaa etukäteen. Odotan elokuvaa.

    VastaaPoista
  3. Ikävä sanoa, mutta kirja oli tylsä. Minna L ei ollut osannut päättää, mikä oli kirjan painopiste; kelvottomasti hoidettu remontti, "pakoiaisten" selviytysmistarina vai suurlähettilään ihmeelliset liiketoimet. Teemat vilisivät toisetensa lomissa, mistään ei tullut valmista. Kaikki jäi kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja jakaa mielipiteitä ja jokaisen mielipide ja tulkinta on yhtä oikea. Itse asiassa minä koin tämän satiirina tätä päivää kohtaa. Tuo kotihoidon kritiikki oli ansiokasta. Lindgren sai hyvin esille, että huomispäivän vanhukset ovat virkeitä, koulutettuja, joiden kustannuksells ei pilailla. Toivottavasti Neil Hardwick saa tästä irti tuon ironia. Tähän kaikkeen pitää olla kosketuspintaa jossain muodossa, että tunnistaa tuon ironia. Keskeisintä tässä on vanhuus, hoivatyö, avun tarve, voimavarat elämän mielekkyys elämän eri vaiheissa.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!