Sivut

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Donna Tartt Tikli









Donna Tarttin tuotannosta on suomennettu aiemmin Jumalat juhlivat öisin 1993 ja Pieni ystävä 2002. Tarttin edellinen teos ei innostanut minua kovasti, mutta Jumalat juhlivat öisin oli mahtava. The Goldfinchiä eli Tikliä odotin todella. Tikli on tiiliskivi kooltaan, lähes 900 sivua eikä sivuja luo edes fontti. Luin iltaisin, luin muutamana viikonloppuna, luin aina kotona, aina jotenkin epämukavasti..., mutta nauttien sanoista. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä en spoilaa.


Äiti ja poika ovat menossa opinto-ohjaajan luokse keskustellakseen Theon määräaikaisesta erottamisesta koulusta, mutta joutuvat poistumaan taksista ennen aikojaan äidin huonon olon vuoksi. He päätyvät pitämään sadetta Metropolitan Museum of Art -museoon Manhattanilla New Yorkissa. Museossa on esillä iso flaamilaisen taiteen kultakauden näyttely.


Salissa on esillä kolmisenkymmentä senttiä korkea ja parikymmentä senttiä leveä maalaus. Teoksen nimi on Tikli, Het puttertje. Sen on maalannut Carel Fabritius muutamia kuukausia ennen kuolemaansa vuonna 1654. Fabritius tunnetaan Rembrandtin oppilaana. Tarttin odotetun romaanin tarina kietoutuu tämän maalauksen ympärille.


Audrey Decker kertoi tarinaa pojalleen:

Fabritius oli yksi aikansa suurista taitelijoista yhdellä maalaustaiteen merkittävimmistä huippukausista. Erittäin kuuluisa omana aikanaan. Surullista, että koko hänen tuotannostaan jäi jäljelle vain viisi tai kuusi maalausta. Kaikki muu on tuhoutunut - kaikki mitä hän eläessään teki.
Otin askeleen taaksepäin nähdäkseni paremmin. Pikkuinen eläin oli maalattu yksinkertaisen aistillisesti, ilman minkäänlaista tunteilua, ja sen seesteisessä asennossa, kirkkaissa väreissä ja valppaan varovaisessa ilmeessä oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan äidin lapsuuskuvia: tummapäinen, vakaasti katsova tikli.


Äiti kertoo Fabritiuksen kuolemasta, ruutitehtaan räjähdyksestä. Profetiamaisesti ennakoiden tuhoa hän sanoo:
Kyllähän ihmiset kuolevat, mutta on niin sydäntä särkevän turhaa menettää esineitä. Pelkästä huolimattomuudesta Tulipalojen ja sotien takia. Parthenoniakin käytettiin asevarastona. Taitaa olla suoranainen ihme, että pystymme pelastamaan historian hävitykseltä ylipäätään mitään.


Taidemuseossa on niin valtavasti nähtävää ja koettavaa. Äiti rientää toisaalle kohti Rembrandtin Tohtori Tulpin anatomianluentoa. Taidemuseon pysähtynyt aika särkyy, sillä museossa räjähtää pommi, joka jättää 13-vuotiaan Theo Deckerin eloon, mutta surmaa samaan saliin jääneen vanhan valkohapsisen miehen, mutta säästää pahasti loukkaantuneen Pippan. Räjähdys välittää tunteita, jotka liittyvät selvästi kaksoistornien syyskuun 11. päivän tuhoon.


Theon kaaokseen joutunut elämä vie hänet Barbourien eli ystävänsä Andyn perheeseen 60 th Streetin pohjoispuolelle Keskuspuiston kupeeseen isoon vanhaan rakennukseen, jonka aula oli kuin suoraan jostain elokuvasta. Ja räjähdyksen keskellä syntynyt yhteys vanhan, menehtyneen miehen kanssa johdattaa Theon kultaisen rubiinisormuksen kautta Hobart & Blackwellin liikkeeseen, Pippan ja Hobien luo.

- He ovat sitä mieltä, että saat minut tulemaan ulos kuorestani ja käyttäytymään sosiaalisemmin. Luulen, että he saattavat piankin antaa perheelle virallisen ilmoituksen, kunhan päästään Maineen.

- Minkä ilmoituksen?

- Älä ole hölmö. He ovat kiintyneet sinuun – äiti varsinkin. Ja isä kyllä myös. Luulen, että he haluavat ehkä pitää sinut.


Eräänä päivänä sattumalta huomattu New York Timesin kuvateksti suo Theolle helpotuksen: Carel Fabritiuksen mestariteos vuodelta 1645, tuhoutunut. Sen kummemmin miettimättä istahdin Andyn isän tuoliin ja aloin silmäillä pitkää ja ikävystyttävää artikkelia, nähdäkseni mainittaisiinko maalaustani siinä (olin alkanut ajatella sitä omanani).


”Kahdentoista kadonneen ja tuhoutuneeksi oletetun teoksen lisäksi on 27 teosta vahingoittunut pahasti, joskin osa niistä voidaan vielä entistää”.


Park Avenuen aika loppuu kuitenkin yllättäen, kun ihminen Theon menneisyydestä ilmaantuu paikalle.


Rouva Barbour ilmestyi eteiseen. Hei, Theo, hän sanoi. Hän oli täysin tyyni, mutta jotain väkinäistä hänen käytöksessään oli, vaikka en oikein päässytkään perille, mitä se oli. Tule sisään. Minulla on sinulle yllätys.


Theon elämään palaa hänen poissaollut isänsä ja tämän tyttöystävä Xandra. Theon elämä viekin nyt Las Vegasiin. Xandra kuvataan hieman kepeään ja ironiseen sävyyn.


”Maltankoira! Puhdasrotuinen. Voitin sen arpajaisissa. Tiedän kyllä että se kaipaa kylpyä, tällaisen hoitaminen on tosi rasittavaa. Niin juuri, katso nyt, mitä olet tehnyt minun housuilleni”, Xandra sanoi koiralle. ” Valkoiset farkut”.


Tikli on kehitysromaani, jossa matkalla aikuisuuteen poika menettää rakastamansa äidin ja turvan. Se on kertomus oman tien etsimisestä, hetkisestä isän ja tämän ystävättären kanssa, ystävyydestä, uhkapeleistä, estetiikasta, moraalista ja taidehistoriasta. Theo kohtaa Boriksen, ukrainalaissyntyisen koulukaverin, mikä johtaa ystävyyteen. Theo elää traumoissa, räjähdys matkasi mielessä, ruumiissa ja unissa. Tyyny ei enää tuoksunut äidille ja kodille. Suhde isään rakentui äidin särjetylle sydämelle ja lähdölle. Theon elämässä kulkee pieni salainen aarre: pieni 1600-luvun lintumaalaus, jalastaan kahlittu lintu. Tarinassa on paljon symboliikkaa kerittäväksi.


Tarttin Tiklin lukeminen on nautinto, sillä se on erinomainen lukuromaani. Tarina kulkee ja sivut kääntyvät, mutta petyin hetkittäin, minun on vaikea myöntää, että tarina ei ole tasapainoinen. Alun mahtava lataus latistuu ja väljenee puolessa välissä, mutta latautuu jälleen loppua kohden. En paljasta tarinaa, mutta Theon elämänkulku etenee erilaisia polkuja pitkin, joista jotkut tekevät turhia mutkia. Valtavaa sivumäärää kuljettaa sujuva kerronta, juonellinen älykäs tarina. Kirjan alku oli hyvä. Mitä pidemmälle etenin keskivaiheilta, sitä enemmän pidin taas lukemastani. Viimeisten sivujen nauhat solmivat luetun yhteen. Tartt julkaisee kirjoja pitkin aikavälein, mutta jokaista hänen kirjaansa todella odottaa.


Donna Tartt Tikli
WSOY 2014, Arvostelukappale


Lukuisa on myös lukenut tämän kirjan.

2 kommenttia:

  1. Pidin tästä kirjasta kovin, esikoisen veroinen! =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin valtavasti esikoisesta. Ja kyllä minä pidin tästäkin jo taiteen aihepiiri vangitsi minut. Pieni ystävä jäi jotenkin vieraaksi minulle.

      Poista

Ilahduta minua kommentilla!