Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Metsän tarinan tekstit on laatinut elokuvaohjaaja, kirjailija Ville Suhonen, joka tunnetaan mm. Poika ja ilves -elokuvan ja -romaanien tekijänä. Metsän tarina perustuu huikean menestyksen saavuttaneeseen luontoelokuvaan. Kirjan kuvat ovat luontokuvaaja Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvajälkeä. He ovat vuosia seuranneet eteläkarjalaisen metsän elämää ja taltioineet sen ainutlaatuisia hetkiä.

 Isä kertoi, että metsässä tapahtui muinoin ihmeellisiä asioita ja niistä oli kerrottava kotikylän väelle metsäretkeltä palatessa. Salaisuudet siirtyivät vanhemmille lapsille. Metsässä asusti haltijoita ja maahisia, ja jos oli onnekas, saattoi retkillä nähdä myös menninkäisiä ja peikkoja, keijuja ja sinipiikoja. Haltijat ja maahiset pitivät huolta metsän asukkaista. Ne hoitivat eläimiä, puita ja muita kasveja. Uskottiin, että haltijoiden maailma oli rinnakkainen ihmisten maailmalle. Se oli toinen todellisuus.

Kirjan teema on metsä ja se avautuu kirjassa eriaikaisena niin muistoissa kuin nykyhetkessä ja vuodenajoissa. Kirja on erilainen luontokirjojen genressä, sillä se ei opeta ja jankkaa, vaan johdattaa lukijan metsään. Se ei tao lukijalle metsän tarinaa kansallisgallerian kuvin, eikä siinä roihua metsäpalon loimu, eikä saalistaja ja saalistettava käy kisaa elämästä. Metsän tarinan pohjana on pohjoisen ihmisen muinaiset metsäkokemukset ja myyttiset uskomukset.  Miksi käen kukunnan laskemista vartoo tai kaikkoaa, missä maahiset asuvat, mikä on karhun ja päästäisen liitto, miksi pihlajanmarjat ovat pyhiä?  Kirjan myyttisyys on voimakas. Kuukkelia kutsutaan sielunlinnuksi, johon kuolleiden metsästäjien sielut asettuvat. Kuukkeli on maaginen lintu, olen saanut nähdä evästauolla sen pyörivän ympärilläni, jossain syvällä Kuusamon rajavyöhykkeen aarnioissa.

Isä kertoi, että kuukkeli viihtyi koko vuoden pesäpaikkansa lähettyvillä. Ihmettelin, miksen ollut nähnyt sitä aiemmin ja miten se saattoi olla niin luottavainen, tuntui kuin sillä ei olisi vihollisia lainkaan. …  Sillä oli kuulemma  oma hälytysäänensä jokaiselle vieraalle. Vähitellen opin tuntemaan sen rupattelua, kitinää, lörpöttelyä, visertelyä, vinkunaa ja naukumista. Tuntui kuin se osaisi puhua metsän kaikkia kieliä ja matkia muita asukkaita.

…

Muuttolinnut olivat sielunlintuja, yhteydenpitäjiä elävien ja kuolleiden välillä. Ne kertoivat elämän kiertokulusta sen mikä pitikin tietää. Ei ollut aikaa eikä loppua, ei luomista eikä häviämistä. Elämänmuodot vaihtuivat jatkuvasti. Niin kuin talvi muuttui kesäksi ja päinvastoin.

Kiviset kuvat ovat varhaisinta taidettamme, jota voidaan kuvata ihmiskunnan kollektiiviseksi muistiksi siitä, mitä esi-isämme ovat halunneet kertoa ja välittää tuleville sukupolville kalliomaalauksillaan. Isä kertoo pojalleen suomalaisen metsän myyteistä ja tarinoista. Isä kertoo tutusta lapsuuden metsästä ja sen vaiheista.

Muuan paikka oli erityinen pyhä ja tärkeä. Siellä valmistauduttiin metsästysretkelle ja ryhdyttiin maalaamaan kuvia kallioon. Joku maalasi sarvipäisen ihmishahmon. Se esitti kylän poppamiestä, šamaania, joka koetti matkustaa tuolle puolen neuvottelemaan saaliseläimestä.

…

Metsän keskellä, suuressa Metsolassa, asui musta, pahojen enteiden lintu. Metsoa pidettiin noitalintuna. Se oli suuri kuin kotka, ja kirjoitettiin, että se kuului korppikotkien sukuun, laskeutui maahan syömään jäniksiä ja kettuja, jotka se tappoi vahvoilla kynsillään. Pienemmät saaliit se pieksi hengiltä siivillään.

Metsän tarinassa isä ja poika vaeltavat metsässä ja heidän keskinäinen keskustelu toimii kertojan äänenä. Metsä ja metsän väki tulevat tutuiksi lukijalle: muun muassa jänis, tikat, kettu, näätä,  karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, salaperäiset muurahaiset, sammakot, liito-orava ja ilves, kuukkeli, palokärki. Metsän pieneliöt, käävät, kasvit, sammalpeitteiset kivenlohkareet sekä mahtavat puuvanhukset ovat läsnä.

 Peippo sai nimen vilukieli. Niin vikkelästi sen laulu soljui. Se herätti keväisen metsän ilon säveliin ja niinpä linnusta tuli oikea pirteyden vertauskuva. Joidenkin mielestä se taas oli kevytmielinen haihattelija, taitava peippaaja, joka temppuili ja eksytti kilpakumppaneitaan ja vihollisiaan.

…

Äiti pyysi usein keräämään kukkia, sanoi niiden tuottavan ihmisille onnea. … Äiti kertoi tarinan, että jos näki sananjalan kukkivan, oppi lintujen kielen ja silmänkääntäjän taidot. Ja jos näki kukinnon juhannusyönä, sai tietää aarteen sijainnin. Aarre täytyi kaivaa maasta keskiyöllä hiljaisuuden vallitessa, paikasta, jonka virvatulen häilyvä sininen liekki osoitti.

Metsän tarina on elämyksellinen luontokirja vanhan metsän elämästä. Metsässä kaikella on tarkoituksensa, vain ihminen järkyttää luonnonjärjestystä. Kirjaa lukiessa minulle tuli mieleeni YLE:n tekemä opetusohjelma Suomalaisia kuvia, sillä sen musiikki on vaikuttava. Se soi mielessäni tätä kirjaa lukiessa. Metsä tarina on kirja, jonka antaisin lahjaksi, ja jonka paikka on kirjahyllyssäni.

Isä lopetti kertomuksen pojalle, metsän tarina oli tullut päätökseen. Puut oli kaadettu moneen kertaan, mutta vanha mänty oli saatu suojeltua. … Ikimetsään päästäkseen piti lähteä kauas. Eikä riittänyt, että sitä katsoi vain tieltä tai edes ulkoilureitiltä. Piti astua rajan yli, mennä metsää…

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Maahenki, 2. painos 2013, Arvostelukappale