Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Virginia Woolfin kirjalliseen tuotantoon kuuluu kaunokirjallisten teosten lisäksi kirjallisuusarvosteluja, esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime vuosina olemme saaneet monta uutta kirjaa Woolfin tuotannosta.

Teoksen julkaisema ja Jaana Kapari-Jatan suomentama esseekokoelman johdattaa lukijan yhä syvemmälle Woolfin tuotantoon. Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sisältää 66 Woolfin esseetä hänen kirjallisen uransa ajalta. Esseet käsittelevät kirjallisuutta, sairastamista, naisten asemaa, Woolfille tärkeitä paikkoja ja kaupunkeja sekä ihmisiä ja taiteilijoita. Esseisiin ei ole merkitty alkuperäistä julkaisulähdettä, minkä puute korostuu erityisesti niiden esseiden osalta, jotka eivät käsittele kirjallisuutta tai kirjoittamista, niitä olisin myös halunnut lukea enemmänkin. En lukenut esseitä järjestelmällisesti, vaan katseeni löysi sisällysluettelosta ensimmäisenä esseen Kirkko ja katedraali. Se toi mieleeni Nemon suomentaman Kirkkojen ja katedraalien kieli  -kirjan. Minua kiehtovat keskiaikaiset kivikirkot, niiden arkkitehtuuri ja rakennettu kulttuuriympäristö sekä kirkkotarhat ja niiden elävä kulttuuriperintö. Richard Taylorin How to read a church laajana versiona olisikin suomentamisen arvoinen. Oma kiinnostukseni ohjasi minua siis aloittamaan tällä Woolfin esseellä.

 Kirjan esseet käsittelevät kirjailijoita kuten Jane Austenia, Lewis Carrollia, D. H. Lawrencea sekä kirjallisuutta kuten kauhuromantiikkaa, kirjan lukemista, modernia romaania ja venäläistä näkökulmaa jne.  Woolfin essee Kotiopettajattaren romaani ja Humiseva harju luo huiman paradoksin lukijalle, joka havahtuu miettimään Woolfin kirjoittamaa tekstiä hänen itsensä kannalta.

Sadasta vuodesta, jotka ovat kuluneet Charlotte Brontën syntymästä, hän itse, kaiken legendankerronnan, palvonnan ja kirjallisuuden keskipiste, eli vain kolmekymmentäyhdeksän. On jännittävä pohtia, miten erilaisia tarinoita hänestä kerrottaisiin, jos hän olisi elänyt tavallisen ihmiselämän verran. ...

Häntä on ajateltava ihmisenä, jolla ei ole osaa modernissa maailmassamme; on siirryttävä ajatuksissa viime vuosisadan viisikymmentäluvulle, syrjäiseen pappilaan Yorkshiren nummille. Siinä pappilassa, niillä nummilla, onnettomana ja yksinäisenä, köyhyydessä ja hurmioituneena hän elää iäti.

Woolf itse eli 1882-1941 ja kuoli 59-vuotiaana, kun Charlottte Brontë eli 1816 - 1855 ja kuoli 38-vuotiaana. Toisin sanoen Woolf olisi itse voinut elää hyvinkin kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi ja nähdä 1970-luvun alun. Tuo ei olisi ollut mitenkään tavatonta, sillä Leonard Woolf kuoli 14. elokuuta 1969. Miten Virginia Woolf olisi ruotinut II maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden?

Hän olisikin elänyt Kuningatar Elisabet II valtaan nousun ja elänyt modernissa teollistuvassa yhteiskunnassa, sillä hän viittaa usein viktoriaaniseen aikaan ja hallitsijoihin. Yhtä hyvin me voimme pohtia, miten hän olisi suhtautunut blogeihin tai käyttänyt siinä sanan säilää aikalaisiinsa.
Woolf on tarkka ja rohkea esseisti. Esseet ovat usein hitaita lukea eli ne on pakko lukea omassa rauhassa. Woolfin esseet eivät ole hankalia tai raskaita, vaan sivaltavia kuin oivaltavia. Venäläisestä kirjallisuudesta, Woolf toteaa, että Sielu on itse asiassa venäläisen kirjallisuuden päähenkilö. Proustista Woolf toteaa, että Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksessa on kuitenkin myös runoutta siinä missä näissä jo mainituissa, mutta sen runous on toisenlaista, Proust on vienyt tunteiden analysoinnin pidemmälle kuin kukaan muu romaanikirjailija. Woolfin esseitä ei tarvitse lukea alusta loppuun, vaan niihin voi tutustua rauhassa. Ne vievät aikaa, koska ne herättävät ajatuksia, eikä vähiten keskeytyksiä aiheuta vuosilukujen tarkistaminen ja tapahtumien suhteuttaminen vuosilukuihin.

Romaanikirjailijan tuntuu olevan alituinen pakko miellyttää lukijoiden turhamaisuutta ja tuntemuksia. Lopputulos, vaikka se saattaakin antaa romaanille lyhyen ja äärimmäisen kiihkeän elinkaaren, on kohtalokas romaanin kestävyydelle, kuten tiedämme jo silloin kun vielä nautimme sen tarjoamista kyynelistä, nauruista ja jännityksistä.

Kun uteliaisuuden henki on vallannut meidät, klassikot saavat maata paksunevan pölykerroksen alla, jos meidän ei ole jostakin syystä pakko lukea niitä. Sillä elävien ääniä me kuitenkin lopulta ymmärrämme paremmin. Eläviä voimme kohdella vertaisinamme, he ratkovat arvoituksemme ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, me ymmärrämme heidän vitsinsä.

..

Uskollisesta ystävästä esseessä Woolf kirjoittaa, että on hävytön ja tyhmänrohkea tapa ostaa eläin niin ja niin paljolla kullalla ja kopealla ja väittää sitten, että omistaa sen. Tulee väkisin miettineeksi, mitä takkamatolla lojuva hiljainen arvostelija tuumaa mokomista tavoista - salaperäinen, persialainen, jonka esi-isiä palvottiin jumalina silloin kun me, sen isännät ja emännät, konttasimme luolissa ja maalasimme vartalomme sinisiksi.

Kiitäjän kuolema ja muita esseitä ei ole lukuromaani, se soveltuu huonosti myös kirjaston lainakirjaksi eli sen paikka on omassa kirjahyllyssä otettavana ja omistettuna.

Virginia Woolf Kiitäjän kuolema ja muita esseitä
Teos 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.