Anneli Kanto Pala palalta pois Kertomuksia Alzheimerin taudista

 Anneli Kanto kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen perusteella teoksen siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Hän kertoo  kaunistelematta  raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. 

Luin kirjan hieman huonoon aikaan, sillä olin äskettäin lukenut Lisa Genovan kirjan Edelleen Alice (2010)  ja  John Bayleyn kirjan Elegia Irikselle (2001).  Alicen ja Iriksen maailma on tutumpi, he elävät ja toimivat, kunnes katoavat pala palalta. Heidän elämänkulkunsa  ymmärtää paljon paremmin, kun hoitokodin ja vanhainkodin vuodeosastot ovat vieraammat.

Ensimmäisessä osassa Minulla on se paha tauti  kirjailija eläytyy oman äitinsä, Ailan,  monologiin itsensä kautta.

Tytär sen kanssa puhuu kuin vanhalle tutulle. Kai se jotakin on käynyt lääkärin  kanssa etukäteen juonittelemassa, ennen kuin minua tänne kyörättiin. Lääkärikin on olevinaan niin tuttua kanssani. Sentään teitittelee ja kutsuu rouvaksi. Nykyään ne joka paikassa huutelevat etunimeltä ja sanovat sinä, vaikkei ole sinunkauppoja tehty.


Toisessa osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta kirjailija kuvaa vertaiskertojien tarinanpätkiä ja  Alzheimer-faktaa.

 Käsikoukkua kulkeva pariskunta tulee Emmiä vastaan. Hän ei pysty väistämään heitä hermostuttaa jo etukäteen, vaikka tietääkin, mitä on tulossa. Pariskunta pysähtyy Emmin eteen ja tukkii kulun.

- Suoka anteeksi, rouva sanoo sivistyneellä äänellä. Voitteko ehkä neuvoa, missä täällä on info?

...

Vastauksen saatuaan rouva puristaa miehensä käsivartta. Mies on heistä hiljaisempi ja puhuu harvoin. Nyt hän avaa suunsa.

- Tämä on pitkä risteily.

Kolmannessa osassa Elämässäni on musta aukko  Anneli Kanto kertoo oman tarinansa Alzheimer-äidin tyttärenä. Hän purkaa itseensä kertyneen väsymyksen, epäuskon ja on valmis luovuttamaan roolistaan, päästämään irti.

Hän kertoo kirjeestä, jossa kaupunki ilmoittaa , että "saadakseen näkökulmaa vanhustyöhön"  se on kilpailuttanut vanhusten kotipalvelun, ja työ siirretään yksityiselle yritykselle.

Kun kirjailija huomauttaa äitinsä likaisuudesta, hän saa kuulla, että puhtaaltahan hän näyttää, naureskelee vanhempi hoitaja.

Että kotihoito soittaa minulle puoli yhdeksän uutisten aikaan ja sanoo: Äidiltäsi on tullut kakat lattialle. Tule siivoamaan."
Ohjeissa kerrotaan, ettei kotihoito  laita vessaan uutta paperirullaa, kun edellinen on loppu.

Saan äidille laitospaikan. Luonto hoitaa, ajattelen. Hän on viimeiset ajat laitoksessa ja kuolema korjaa, ennen kuin sairaus vie. Kestän kyllä.

Kului kaksi vuotta. Kuolema ei korjaa. Äiti lakkaa puhumasta.

Kannon parodia kotihoidosta  saa minut kikattamaan. Hänen tekstiään lukiessaan ymmärtää, että hän ei pystyisi tähän kirjaan ilman kokemuksiaan. Emme ole valmiita uskomaan, miten pahassa paikassa elämme. Ulkoistamalla kunta pystyy palkkaamaan ihmisiä, joilla ei ole edes alinta lähihoitajan tutkintoa. En ole koskaan nähnyt kotihoitajaa, joka ymmärtäisi tulleensa toisen kotiin.

En pysty samaistumaan Kannon ajatuksiin, että tunteet katoavat ensimmäisenä. Itse näin lähiomaisen kadottavan kaiken muun, mutta tunteet jäivät lähes loppuun. Lähes loppuun asti hän valitsi tutun numeron. Tuska ja huoli ei kuollut koskaan, vaikka viisaus ja tieto katosi.  Tunteet eivät kuolleet häpeään,  yöllisiin vaippojen repimisiin. Tunteet eivät kuolleet turhautumisiin, että täältä ei pääse kunniallisesti pois. Olen lukenut epikriisejä liikaa ja olisin ollut minä hetkenä tahansa valmis tunkemaan ne kirjoittajan nielusta alas. Niissä revitään ihmisen palasiksi, viedään  viimeinenkin itsekunnioitus. Vihasin Alzheimerin kasvoja, tyhmää ja tyhjää hymyä, joka kuoli ennen kohteen saavuttamista. Ihminen oli edessä olematta läsnä.

En voi sanoa pitäneeni Kannon kirjasta. Voiko siitä edes pitää? Sen sijaan ymmärsin kirjan. En edes tiedä sen tarpeellisuudesta.  Tai paremminkin mietin, miksi sen pitää olla niin tarpeellinen? Lisääkö se omaishoitajien ja läheisten tuskaa? Toimiiko se vertaistukena ja ainoana lohtuna, että joku toinenkin on kulkenut saman tyhjän tien?  Ehkä se piti kirjoittaa, jos se saa yhdenkin terveydenhuollon ammattilaisen kohtaamaan potilaassa ihmisen.  Vanhukset ja vammaiset pidetään ulkoistettujen palveluiden avulla kotona helveteissä, joiden verhoa kukaan ei raota julki. Kukaan ei puutu henkiseen väkivaltaan, ei tähän kouluttamattomien terrakotta-armeijaan.  Kannon kirja kuvaa hyvin todellisuuden. Pelkään vain, että moni pistää pääkin pensaaseen, en mä uskalla lukea. Kuulin juuri yhdeltä omaishoitajalta vitsin, kun hän pyysi talvikumeja pyörätuoliin. Teillähän on kaksi pyörätuolia, vaihtakaa toisesta.

Anneli Kanto Pala palalta pois
Kertomuksia Alzheimerin taudista

.