Hanna Hauru Jääkansi

Hanna Hauru Jääkansi

Like 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Hanna Hauru (s. 1978) on oululainen kirjailija.  Luin äskettäin hänen teoksensa Utopia, joka  on viides hänen kaunokirjallinen pienoisromaani.  Se on niin runollinen kuin ronskikin kieleltään, mutta ennen kaikkea hyvin minimalistinen kerronnaltaan. Ihastuin Haurun pienoisromaaniin Tyhjien sielujen saari, jonka luin blogiaikana. Sijoitin mielessäni tarinan Seilin saarelle, johon sainkin vahvistusta kirjan miljöönä eräästä haastattelusta. Biologina tunnen Seilin saaren historian hyvinkin. Tyhjin sielujen saari on vaikuttava teos, se ei anna toivoa selviytymisestä. Eli sinne vietiin ihmiset, joilla ei ollut enää toivoa.

 Sen sijaan äskettäin lukemani Utopia eli erään kylän tarinan tapahtumamiljöönä on lähes autioitunut maaseudun kylä Pohjois-Suomessa, jonne aikoinaan unohtui viisi asukasta. Näiden viiden kohtaloa lukija seurailee.  Teos ei ole surullinen, sillä nämä jääneet ihmiset ovat sopeutuneet vallitsevaan pysähtyneeseen oloon.  Myös teokset Eivätkä he koskaan hymyilleet, Raaka punainen marja ja Muuttoliike ovat mielenkiintoisia. 

Liittäisin Haurun tuotannon likelle Rosa Liksomia ja Maria Peuraa. Haurun teokset ovat lyhyitä, mutta mieleenjääviä. Eniten olen pitänyt ehkä Tyhjien sielujen saaresta.

Haurun uusin pienoisromaani  Jääkansi sijoittuu sotien jälkeiseen  elämään pohjoisen pitäjässä, etenkin 1950-luvun taitteeseen ajoittuvaa kertomusta tytöstä. Kieli on paikoin inhorealistista, sillä sanoja ja ilmaisuja ei kaunistella. Hänen elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Köyhyys on osa jokapäiväistä arkea, samoin häpeä muiden edessä.

Kun isän ruumis alkoi sulaa, hautasimme sen köyhien hautausmaahan. Samana päivänä vietettiin Bettin ja Pahan kihlajaisia. Sen kunniaksi Paha kustansi koko kylälle komeat juhlat ja isä unohtui. Kun Bettistä ja Pahasta otettiin kihlakuva, minut asetettiin kuvaan niin, että peitin Bettin turpean vauvamahan.

 Tytön isä ei palaa kuin arkussa rintamalta. Pahasta äiti ottaa uuden miehen itselleen, johon sota on jättänyt arpia. Tai ei äitiä kutsuta äidiksi, vaan hän on Betti ja uusi isä Paha. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin.

Haudalle jäi vain tikkuinen puuristi ja kumpu vailla yhtäkään kukkaa. Hautajaisvieraat tulivat kutsusta pirttiin ainoastaan siksi, koska Bettillä oli säästössä kahvia ja hän oli leiponut koko yön.

Lopulta tyttö pakenee kotioloja työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta.

Lupasin pohtia ajatusta huomenna, kun palaisin työpaikalle, vaikka tiesin jo, ettei minulla olisi mitään muuta vaihtoehtoa. Vääjäämättä hän joutuisi palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta ei ehkä pääsisi enää ikinä irti.