Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi

Tammi 2016. Kustatajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut Anna-Kaari Hakkaraiselta teoksen  Purkaus (2014) josta pidin. Sen kieli oli omaleimaisen kaunista. Kristallipalatsi kiinnosti minua, vaikka tiedostin sen liikkuvan aihealueilla, jotka eivät ole niin tärkeitä minulle. 

Muotibloggari Dora ja hänen bloginsa Dora G:n muotokuva ovat tarinan keskiössä. Ja Pauliina, joka jahtaa kamerallaan täydellisiä hetkiä. On yksinäinen tutkija.  Myös Oscar Wilde vaeltaa omissa mietteissään tarinassa joko Constancen kera tai ei.  Hieman irtonaisena Oscarin olisi voinut jättää jopa kokonaan pois. Teoksen rakenne on hyvin fragmentaarinen, poreileva ja höyhenen kevyt. Blogeja seuraavalle Kristallipalatsi on elämyksellinen. 

 Tärkeää on Doran kustannussopimus ja kirjan eteneminen. Hän keksisi teeman. Tarinan. Kukkia, ilman muuta, mutta miten ne liittyisivät toisiinsa ja johonkin suurempaan? Värimaailman pitäisi olla tunnistettava, hänen maailmansa. Samoja värejä kuin blogissa, kutsukorteissa sama fontti kuin bannerissa.  Loppujen lopuksi kirja olisi sivuroolissa, sivutuote. Tärkeintä olisi juhlat, ne tultaisiin muistamaan.

Kirja ei ollut edistynyt lainkaan, mutta Doralla oli vielä aikaa. Eikö? Dora tarttui kalenteriinsa ja selaili sivuja eteenpäin. Kyllä, päiviä piisaisi toisensa perään, ei hätää. Hän järjesteli kukkia paremmin maljakoihin ja pesi meikit pois naamaltaan. Meikkasi uudelleen.

Kristallipalatsi jakoi minua, sillä osasta pidin enemmän, mutta osa menee niin vieraalle alueelle, että en pysty seuraamaan. Jos lukija on kotonaan lifestyle-blogien maailmassa, mutta kaipaa myös sisältöä kuvataiteen historiasta kuin kasvitieteellisestä puutarhasta niin viihtyminen mahdollistuu. Mainostekstissä puhutaan kasvitieteellisen puutarhan keinotekoisesta vehreydestä, mikä on osin outo ajatus tai vierastan sanaa keinotekoinen ja heivaisin sen ennemmin kasvihuoneisiin.  

Ja parananjättilumme siitä oli kuvia kylpyhuoneemme  seinällä. Kuvissa lumpeen keskellä makasi vauva, toisessa kolme lasta, jättimäinen lehti pystyi isän mukaan kannattelemaan jopa aikuista miestä. Parananjättilummekin pelastui pommeilta, sillä siemenet olivat säilyneet hengissä sirpaleet sisälleen jäätyneen lummealtaan pohjalla. Aina joku selviää. Elämä oli sitkeä.

Kristallipalatsin esikuvaa ei ole enää, mutta maailmanäyttelyn paviljongista on muisto, mutta kyllä Kaisaniemikin ajaa asemansa. Lasia ja metallia. Sinisade sen ikkunoissa herättää kateellisuutta itse kussakin katsojassa. Kultasade sen sijaan on jokaisen maatilkun omistavan saatavilla eteläisissä puutarhoissa.  Itse katson tuota työympäristön kautta hyvin arkisena elementtinä. Olen selvitellyt esitelmissä rakennusten taustoja ja niiden asukkeja, joille alue on ollut koti ja leikkikenttä.

Englannissa puutarhat eivät koskaan herätä minussa samanlaisia tunteita kuin Ranskassa tai Italiassa. Ranskalaisissa 1700-luvun puutarhoissa tunnen toisinaan jopa pelkoa, horisonttiin ja sen yli jatkuvat nurmikentät, noissa millintarkkaan rakennetuissa puutarhoissa saattaa aistia koko eletyn elämän ja vielä elämättömänkin, oman välähdyksensä.

 Kristallipalatsi on kertomus identiteetin monimutkaisuudesta ja pettävyydestä. Se tarkastelee minuutta, mitä on olla aito, oma itsensä. Eniten mielessäni pyörii kirjat How to Be Parisian Wherever You Are (Pariisitar – missä ja milloin vain)  Love x Style x Life. Ei varmaan ihan syyttä suotta, ehkä tuotemerkkien tulvan takia. Itse mietin, että mitä kuvaaja saa osastaan? Miksi laittaa omaa aikaansa toisen kuvaamiseen? Kuinka usein kuvaajan tekijänoikeus tulee näkyviin? Hakkaraisella on leikillinen ote tähän virtuaaliseen näytelmään, jota etsimme, esitämme ja elämme. Kauneuden estetiikka ja kuvantamista. Dora ärsyttää, koska Hakkarainen osaa kuvata hänet niin taiten. 

Kristallipalatsi iskee hyvin tähän hetkeen ja aikaan. Lasi kuplivaa pöydälle ja ala lukea kauniiseen torkkupeittoon kietoutuneena. Tämä kannattaa pyytää kinuta lahjapakettiin!

 

Blogeissa toisaalla: Krista,  Lumiomena, Jonna ja Arja