Mia Couto Plumeriaveranta
Alkuteos: A Varanda Do Frangipani, 2004
Suomentanut: Sanna Pernu
Like, 2006. Kotikirjasto.
Mia Couto (s.
1955) on mosambikilainen mieskirjailija, jota pidetään
portugalinkielisen Afrikan merkittävimpänä kirjailijana. Nyt lukemani Plumeriaverannan lisäksi Coutolta on
suomennettu Flamingon viimeinen lento,
joka ilmestyi vuonna 2000. Laitoin kirjailijan sukupuolen, sillä itse
haksahdin nimestä. Couto on opiskellut lääketiedettä ja
työskennellyt toimittajana. Hän vaihtoi alansa biologiaan ja on työskennellyt
ympäristöbiologina Limpopon kansallispuistossa. Hänelle myönnettiin Camões-palkinto 2013 ja Neustadt-palkinto 2014.
Kirjan kummallinen
nimi tarkoittaa trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla
kasvavaa puuta. Se on oleanterikasvien heimoon kuuluva temppelipuu,
frangipani. Tarinassa esiintyvä muurahaiskäpy on
puolestaan uhanalainen, hampaaton nisäkäs. Siitä on tullut salakuljetuksen tuote
uskomushoitojen lääkkeenä, mutta sitä käytetään myös ravinnoksi maukkaan lihan
takia.
Kuolleet eivät uneksi, tulkoon se tässä selväksi. Paitsi sadeöinä. Muina aikoina heistä uneksitaan. Minua ei jäänyt kaipaamaan kukaan, joten kuka minusta uneksisi? No puu. Plumeripuu on ainut, joka uhraa minulle öisiä ajatuksiaan.
Plumeriaveranta on todella mielenkiintoinen tarina. Toivon, etten karkota
ketään kertomalla, että tarina on maagista realismia. Kirjan kertoja on nimeltään Ermelindo Mucanga.
Hän kertoo tarinan veijarimaisesti puhekielen vivahtein. Miehessä ei olisi
mitään ihmeellistä muuten kuin, että hän on vainaa ja vielä xipoco, paikasta toiseen hortoileva
sielu. Hän on ollut vainaja jo kaksikymmentä vuotta. Hänen leposijansa on
plumeriapuun juurella, siirtomaavallanaikaisen linnoituksen verannan vieressä. Tarinan
miljöönä on Mosambikin linnoituksessa sijaitseva vanhainkoti ja ajankuvana tarkastellaan siirtomaavallan
ja itsenäisyyden jälkeistä aika.
Kun eivät vaivautuneet pitämään minulle kunnon hautajaisia, minusta tuli xipoco, sielu joka hortoilee paikasta toiseen. Siinä jäi siis säällisten seremonioitten puutteessa oma kuolema vähän kuin väliin. Minä en ylene koskaan xicuemboksi, virallisen aseman saavuttaneeksi vainajaksi, sellaiseksi jota elävät voivat rakastaa ja kutsua avukseen.
Muurahaiskäpy ilmoittaa
Ermelindolle, että tämän on palattava jonkun elävän ruumiiseen voidakseen
kuolla uudestaan ja saadakseen kunnolliset hautajaiset. Niinpä Ermelindo
asettuu rikoskomisario Izidine Naítaan, joka tulee selvittämään tyrannimaisen
vanhainkodin johtajan murhaa. Muurahaiskävyn
ennusteen mukaan Naíta kuolee kuuden päivän kuluttua.
Minusta tuli toisin sanoen ”yövelho”, joka matkustaisi jonkun toisen näköisenä. Jos menisin takaisin omaan ruumiiseeni, näkyisin vain etupuolelta. Takapuolelta olisin pelkkää kuoppaa. Tulisin kuitenkin asustamaan toisessa ihmisessä. Siirtyisin haudan vankilasta ihmisruumiin vankilaan. En saisi koskea elämään enkä tuntea tuulenvirettä suoraan omilla kasvoilla.
Izidine Naíta on hieman
ulkopuolinen, hän oli opiskellut Euroopassa ja palannut Mosambikiin vuosia itsenäistymisen
jälkeen. Hän oli ollut poissa niin pitkään, että hänellä oli hyvin vajavaiset
tiedot kulttuurista, kielistä ja kaikista niistä pienistä asioista, jotka
kuvasivat kansan sielua. Mosambikissa hän oli mennyt heti ministeriön
palvelukseen. Hänen päivittäinen elämänsä rajoittui pieneen osaan Maputoa.
Maaseudulla hän oli muukalainen. Izidine Naíta käy läpi asukkaiden
elämäntarinoita. Naítan urakka on varsin helppo. Hän haastattelee kutakin
vanhusta yksin ja kuulustelu sujuukin ilman ongelmia. Hieman hankalampi asia on
siltä osin, että jokainen kuulusteltu tunnustaa murhan. Mucanga on osa Naítaa
muuttumatta kuitenkaan toiseksi, vaikka kertoileekin tarinaa.
Kuljin hänen kanssaan, kuljin hänessä, kuljin hänenä. Puhuin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän puhui. Himoitsin sitä ihmistä, jota hän himoitsi. Haaveilin siitä ihmisestä, josta hän haaveili.
Tarinassa on runsaasti afrikkalaisia
uskomuksia, luonnon, kasvien ja eläinten allegoriaa ja kansanperinnettä. Tarinassa
on dekkarimainen elementti mukana, mutta syyllisen löytäminen ei ole kuitenkaan
tarinan kannalta oleellista, vaan Mosambikin kohtalo, kansan kohtalo. Tarinan
edetessä kieli muuttuu, sillä alun puhekielimäinen sananparsi saa
runollisuuden. Korostaisin lainauksiani, sillä alusta lähtien ne puhuttelevat
lukijaa.
Maailma on ruumis, joka on elossa oman sairautensa ansioista. Se elää rikoksista, ravitsee itseään moraalittomuudella. Etkö sinä esimerkiksi mieti siellä poliisissa, kuinka kauan kestää ennen kuin sinuun tarttuu lahjonnan tauti?
Plumeriaveranta ottaa lukijan vaivattomasti
mukaansa. Afrikkalainen kirjallisuus on minulle melko vierasta, sillä se on
pitkälti Brinkin, Gordimerin ja Lessingin lukemisen varassa. Plumeriaveranta on kaunis ja kiehtova kirja. Kirja on
sivumääräänsä (170) huomattavasti laajempi, eikä edes nopealukuinen. Kirjan
kieli ja kerrontatekniikka ottavat aikansa. Lisäksi kirjan aiheissa on teemoja,
jotka kiinnostivat tietenkin minua.
Blogeissa toisaalla: Tahaton lueskelija, Satu, Savannilla
Osallistun kirjalla omaan lukuhaasteeseeni:
New To You Reading Challenge
Osallistun kirjalla omaan lukuhaasteeseeni:
New To You Reading Challenge
En odottanut tältä kirjalta oikein juuri mitään, joten meni myönteisen yllätyksen puolelle.
VastaaPoistaMinulle tämä oli tietoinen kokeilu, myös ajallisesti, mutta pidin tästä. Pidin tekstistä hyvinkin paljon.
PoistaEipä ole tullut minun luettua noitakaan afrikkalaisia kertojia, jotka mainitset. Sen sijaan luin pari vuotta sitten nigerialaisen Amos Tutuolan romaanin Palmuviinijuoppo. Se ei ollut ihan niin helppolukuista tai ainakaan helppotajuista juttua kuin tämä Couto. Vai oliko tämä nyt sitten helppotajuista? Niin ja luinhan minä tosiaan sen mosambikilaisen valikoiman nimeltä Msaho, siinä on runoja ja kertomuksia. Myös Coutolta on mukana novelli tai pari.
VastaaPoistaOstin Brinkin kirjat aikoinaan uusina lahjaksi ja nyt asun niiden kanssa. Suosittelen niitä. Minulla on oma projekti yläpalkissa Around The World ja afrikkalainen kirjallisuus tekisi hyvää sinne.
PoistaPidin Couton kielestä ja sen voimasta. Helppous oli osin harhaa, koska sain olla tarkkaavainen, kuka oli äänessä kulloinkin.