Simo Muir Ei enää kirjeitä Puolasta

Simo Muir Ei enää kirjeitä Puolasta

Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Simo Muir on suomalais-skotlantilaistaustainen suomenjuutalaisen kulttuurin tutkija. Hänen erikoisalaansa ovat jiddishinkielinen kulttuuri Suomessa sekä juutalaisen yhteisön vaiheet 1930-luvun ja sota-ajan Suomessa. Tällä hetkellä Muir toimii tutkijana Leedsin yliopistossa. 

Olenhan minä lukenut fiktiivisiä kertomuksia keskitysleireistä, sodasta, todellisuuspohjaisia päiväkirjoja ja tietokirjojakin samoista aihepiireistä. Pidän romaaneissa sodan taustalla eli en lähde sotatantereille. Muirin kirjassa ei ole kyse fiktiosta, vaan todellisesta elämästä, yhden suvun tarinasta. Aihe on juuri sellainen kuin sen voi kuvitella, mutta jälkipolvien tehtävänä on lukea ja muistaa. Muir kirjoittaa asioista, jotka ovat tapahtuneet, hän on kerännyt materiaalin ihmisiltä, joilla on omakohtaisia kokemuksia, joten haastatelluilta on kysynyt myös voimia palata raskaaseen aikaan.

Ei enää kirjeitä Puolasta perustuu haastatteluihin ja arkistolähteisiin. Blaugrundin perheen yksittäisten jäsenten vaiheiden kautta piirtyy kokonaiskuva holokaustista ja ennen kaikkea siitä, miten uhatuksi suomenjuutalaiset kokivat asemansa maassa, joka taisteli natsi-Saksan rinnalla.

Blaugrundin suvun vaiheet kertovat meille näin ollen toisen maailmansodan ajan juutalaisvainoista ja suomenjuutalaisten vaiheista yhtenäisen tarinan, jossa juutalaisten kansanmurha ei ole vain jokin ”muualla” tapahtunut hirvittävä asia, josta kuultiin vasta sodan jälkeen, vaan se oli tiedossa ja läsnä ihmisten mielissä myös Suomessa. Tarina myös haastaa käsityksen, jonka mukaan suomenjuutalaisten sodanaikainen historia olisi jotenkin erillinen ja irrallaan muiden juutalaisten yhteisöjen historiasta.

Suvun tarina

Ei enää kirjeitä Puolasta kertoo juutalaisen Blaugrundin suvun vaiheista Suomessa ja Puolassa kesästä 1939 sodanjälkeisiin vuosiin. Tarinassa holokaustia katsotaan osin suomalaisen näkökulman kautta. Suomessa asuvat jäsenet elivät arkeaan yhdenvertaisina muiden kansalaisten kanssa. He olivat vaillinaisen tiedonkulun varassa, mutta yrittivät avustaa sukulaisiaan sen verran, mikä oli mahdollista. Heidän omaisiltaan riistettiin Saksan miehittämässä Puolassa asteittain ihmisoikeudet ja heidän osansa oli keskitys- ja kuolemanleirit. Ihmisten vieminen tiesi usein lopullista eroa, sillä viedyt katosivat ilman paluuta.

Suomi esitettiin maana, jossa juutalaiset taistelivat ilman minkäänlaisia ristiriitoja muiden suomalaisten rinnalla. Tämä kuva tuki yleistä suomalaista käsitystä siitä, että Suomi oli täysin vapaa antisemitismistä ja pyrki kaikin tavoin suojelemaan juutalaisia kansalaisiaan. Lähempi tarkastelu osoittaa, että tältäkin osin historia on monisyisempi.

Suvun turva

Bernhard Blaugrundin toimisto sijaitsi Helsingissä Keskuskatu 1:ssä, jonne suvun jäseniltä saapui kirjeitä Puolan getoista. Viimeinen kirje tuli tammikuussa 1943. Kirjeiden sisältö ja niiden vähittäinen loppuminen välitti todeksi hirveimmät käsitykset Puolan juutalaisten tuhosta. Kirjeiden sisältö oli vaillinainen totuus ja kirjeet välittivät vajavaisen kuvan Puolan juutalaisten tuhosta, sillä kirjeet olivat sensuurin alaisia. Kirjeet oli kirjoitettu saksaksi tai puolaksi ja varustettu Saksan viranomaisten leimoin sekä vastaavasti Suomen viranomaisten leimoin. Suomen säännöstelytilanteen vuoksi paketeissa eivät kulkeneet ruoka, lääkkeet tai uudet vaatteet. Myös Suomesta lähetettyjen pakettien kohtalo oli epävarma.

Marraskuun puolivälistä lähtien juutalaisten tuli pitää käsivarsinauhaa, jossa oli daavidintähti. Pian tunnus muuttui vaatteisiin ommeltavaksi keltaiseksi tähdeksi. Tämän jälkeen juutalaiset oli helppo tunnistaa ja he olivat entistäkin alttiimpia sattumanvaraiselle väkivallalle.

Blaugrundin perhe
Kirjan keskushenkilöitä ovat Bernhard (1889–1948) ja Vera (1892-1957) Blaugrundin perhe Helsingissä, Bernhard Blaugrundin tytär Hanna Eckert sekä Hannan serkku Nena Kafka sekä monet sisarukset, serkut ja ystävät.  Puolan Janowissa syntynyt Bernhard oli ollut sotilaana Venäjän armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Hänen päädyttyä venäläiseen sotasairaalaan Helsinkiin hän kohtasi Helsingissä kasvaneen kolme vuotta nuoremman Veran. Bernhardin äidin Gitla Basian oli vaikea hyväksyä, että poika sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1919 ja jäi Suomeen. Blaugrundit asettuivat asumaan Cygnaeuksenkadun ja Läntisen Viertotien (Mannerheimintie) kulmataloon.  Blaugrundin perheeseen syntyi neljä lasta (Pipsu, Nenne, Hansu ja Abraham), joiden tarinat kulkevat keskeisinä.

Kohti vapautta

Nena (Szlezynger) Kafka vaikeni kokemuksistaan lähes seitsemänkymmentä vuotta. Hän  oli 17-vuotias, kun englantilaiset vapauttivat hänet Bergen-Belsenin leiriltä huhtikuussa 1945. Heinäkuussa Nena (Natka) Kafka matkusti muiden vapautettujen keskitysleirivankien mukana Ruotsiin. Täältä hän pääsi saman vuoden elokuussa Wellamo-laivalla enonsa Bernhard Blaugrundin hakemana Helsinkiin Etu-Töölöön. 

Holokaustin suhde Suomeen

Itseäni aihe kiinnostaa, koska lapsuudenkavereissa oli juutalaistaustaisia, sillä viereinen asuinkortteli oli yksi keskeisimpiä juutalaiskeskuksia Helsingin ydinkeskustassa. Muirin kirja on runsaudensarvi, johon kannattaa perehtyä ajan kanssa. Pyrin pitämään  huolen, että blogitekstini ei ylitä 500 sanan rajaa, sillä en itse lue pidempiä. Tämä kirja vaatii hieman pidemmän tekstin.

Blaugrundin sukupuu 1939–49 on välttämätön apu lukijalle, jotta hän pystyy edes jotenkin hahmottamaan tarinan henkilöt ja tapahtumien kulun. Muirin kirja tuo uusia näkökulmia asiaan, luoden katsauksen myös Suomen ristiriitaiseen tilanteeseen niin suomalaisten kuin suomenjuutalaisten yhteisön näkökulmista.  Blaugrundin suvun vaiheet avaavat uudenlaisen näkymän suomenjuutalaisten asemaan toisen maailmansodan aikana ja muokkaavat käsitystä holokaustin suhteesta Suomeen.