Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen

Alkuteos The Buried Giant

 Suomentaja Helene Bützow.

Tammi. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kazuo Ishiguro (1954) syntyi Nagasakissa, mutta on asunut vuodesta 1960 lähtien englannissa.  Haudattu jättiläinen on kirjailijan seitsemäs suomennettu teos. 

 Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta ovat hienoja. Olen nähnyt kummankin elokuvana ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että Ole luonani aina elokuvana olisi kirjaa huonompi, yhtä hienoja kumpainenkin.  Ishiguro ei asetu tiettyyn muotiin, sillä hän on kameleontti, joka vaihtaa tyylistä toiseen.  Ole luonani aina on scifi, dystopia ja silti niin tässä hetkessä, että tulevaisuuteen suuntautuminen ajoittain unohtuu. Silti lukija havahtuu puntaroimaan, miksi ihmiset alistuvat määräyksiin.  Pitkän päivän ilta nähdään luokkayhteiskunnan kautta ja Menneen maailman maalarin kuvaisin japanilaiseksi, hienovireiseksi kertomukseksi.

Ishiguron Haudattu jättiläinen jännitti minua hieman, sillä sen aihe ei ole minulle niitä läheisimpiä. Tartuin kirjaan kirjailijan takia, sillä en halua sivuuttaa hänen harvoin ilmestyviä teoksia.  Olen odottanut jo liian monta vuotta uutta teosta. Teosta kuvataan lauseella Tarunhohtoinen vaellus Kuningas Arthurin valtakunnassa. Kuningas Arthur sai minut huolestumaan. Thomas Maloryn Pyöreän pöydän ritarit –kirja pyrkii välittömästi ajatuksiini. Tällä hetkellä luen mieluiten ankaraa, realistista tekstiä ja toisaalta kaipailen kunnon puistattavaa dekkaria. Ja siitäkin huolimatta koin, että Haudattu jättiläinen sopi tilaani odotettua paremmin. Ishiguron runollisuus ja maagisuus ovat harhaa, joka kätkee menneen myyttisyyteen tämän päivän. 

 Haudattu jättiläinen kertoo kadonneista muistoista, rakkaudesta, kostosta ja sodasta. Tarinan keskiössä on vanha, kelttipariskunta, jotka elävät agraarisessa kyläyhteisössä. Tarinan miljöönä on muinaiset Britteinsaaret. Roomalaiset ovat kauan sitten lähteneet ja suurin osa roomalaisten rakentamista teistä oli muuttunut kulkukelvottomiksi tai kasvanut umpeen. Britannia on hitaasti raunioitumassa.  Vanha pariskunta vietti eristäynyttä elämää. Saadakseen lämpöä ja suojaa kyläläiset  asuivat kukkuloiden kupeeseen kaivetuissa majoissa, joita yhdisti tunnelit. Matkalainen saattoi kohdata vanhusten asuttamien kaltaisia yhdyskuntia siellä täällä, mutta linnoja ja luostareita vain harvakseltaan, vaikka olisi liikkunut vahvalla hevosella hyvässä säässä. Maata repineet kelttien ja saksien väliset sodat ovat viimein ohi.

Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui. Seudun ihmiset – on kysyttävä, mikä oli saanut heidät asettumaan niin synkkään kolkkaan – saattoivat hyvinkin pelätä noita olentoja, joiden puuskuttava hengitys kuului kauan  ennen kuin niiden epämuodostunut hahmo tuli sumusta näkyviin.

Ishiguro johdattaa lukijan tapahtumien keskelle, esittelee kaikkitietävän kertojan avulla vanhan pariskunnan yhteisön laitamilta. Lukija saa jonkinlaisen kehyksen ajasta ja paikasta. Axl ja Beatrice ovat unohtaneet paljon, mutta he päättävät korjata virheensä ja lähtevät etsimään poikaansa. Pojan nimikin on unohtunut aikojen saatossa.  Menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä.

Tarinassa on muitakin keskeisiä elementtejä, joista maagisuuden sumu on merkityksellinen. Yhtä hyvin sumun sijaan voisi keskeiseksi tekijäksi määrittää muistamisen tai muistamattomuuden. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa tarinaa selitellen ja ohjaten. Tarinassa on läsnä niin ritarien, soturien, lautturien, munkkien, lohikäärmeiden kuin keijujen mahti ja menneen maailman lumo.   

Jättiläisen hautakumpu saatettiin pystyttää jonkin muinaisen murhenäytelmän tai mahtavan kuninkaan muistoksi, jonka lähistöllä naaraslohikäärme Querig asustaa, ja jonka tappaminen olisi kohtalokasta.  Axl pohtii siihen liittyviä riskejä, sillä ihmisten muistot palautuisivat Querigin kuoleman myötä. Minkälainen riski muistojen palautuminen olisi? 

 Oletetaan, että Querig todella kuolee ja sumu alkaa hälvetä. Oletetaan että muistot palaavat, ja muistat myös ne kerrat jolloin olen tuottanut sinulle pettymyksen. Tai muistat pahat teot, joita olen ehkä joskus tehnyt, ja joiden takia olet minua katsoessani nähnyt miehen jota et tunne. Lupaa minulle yksi asia. Lupaa, ettet unohda, mitä tunnet tällä hetkellä sydämessäsi minua kohtaan.

Joillekin teistä pystytetään komeita muistomerkkejä, jotka muistuttavat eläviä teille tehdyistä vääryyksistä. Jotkut teistä saavat vain kömpelön puuristin tai maalatun kiven, ja jotkut jäävät piiloon historian pimentoihin. Olette joka tapauksessa osa ikiaikaista saattoa, joten on täysin mahdollista, että jättiläisen hautakumpu pystytettiin jonkin muinaisen murhenäytelmän muistoksi paikkaan jossa nuoria viattomia surmattiin sodassa.

 Ishiguron tarina on äärettömän kaunis, hieman maaginen ja hyvällä tavalla unenomainen. Haudattua jättiläistä voisi kutsua fantasiaksi, mutta siinä on liikaa riskin ottoa, liiallista pelkistämistä. Tietyn verran maagisuuden geeniä ja sumun sietämistä lukijan on varattava matkaan. Unenomaisuus ei ole epäselvyyttä, vaan kutsua sadun ja epätoden myyttiseen matkaan. Luulen, että jokainen lukija kokee tämän omien edellytystensä kautta.  Mietin lukiessani monia kirjan tapahtumia, kuten kaikkea sen vertauskuvallisuutta, menneisyyden kuvastoa, lautturin matkalaisia, yksi kerrallaan, vanhan pariskunnan keskinäistä sanailua, lohikäärmeen merkitystä...  Saaren luonne mietityttää, sinne menevä saa kulkea vehmauden keskellä omassa rauhassaan, näkemättä koskaan ristin sielua. Hän saattaa vaistota kanssaihmisten läsnäolon joskus kuutamoisina öinä tai myrskyn edellä.
Pitäisikö ihmisen muistaa muistot vai olisiko paras antaa niiden unohtua? Voiko rakkaus säilyä kahden ihmisen välillä ilman muistoja? 

Blogeissa toisaalla: Mummo matkalla