Yasushi Inoue Äitini tarina

Yasushi Inoue Äitini tarina

Englanninkielinen teos Chronicle of My Mother (1982)

Suomennettu englannista Jarkko Laine.

Otava 1986. Kotikirjasto

Yasushi Inoue (1907-1991) oli arvostettu japanilainen kirjailija. Hän valmistui Kioton yliopistosta ja työskenteli sanomalehtimiehenä. Kirjailijalta on suomennettu Erään väärentäjän elämä ja Metsästyskivääri. 

Äitini tarina on ensimmäinen lukemani kirja New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni. Tarina on autobiografinen ja kieli runollisen kaunista. Kirjan alussa minäkertoja tutustuttaa lukijan perheeseensä. Tämäkin kirja vahvistaa käsitystäni japanilaisesta kirjallisuudesta. Kirjan teemoja ovat muistaminen, vanheneminen, ihmissuhteet, vastuuntunto, perhe ja identiteetti. Olen lukenut aiheesta enemmänkin, mutta mainitsen nyt vain John Bayleyn Elegia Irikselle ja Lisa Genovan Edelleen Alice. Näitä kolmea kirjaa yhdistää muistisairauden tematiikka, mutta näistä on tehty myös elokuva.

Tarinan alussa Inoue kuvaa suhdetta isäänsä.  Isä eläköityi 48-vuotiaana, heti lääkintäkenraalimajuriksi ylentämisen jälkeen. Hän vetäytyi ja eristäytyi vaimonsa kanssa kotikyläänsä Izun niemelle.  Siellä hän viljeli yli kolmenkymmenen vuoden ajan pientä maapalstaa talon takana. Hän ei poistunut kotoaan, mutta otti tulijan vastaan. Kertoja elää ajoittain etäällä perheestään jo lapsena, mutta hän ei tunne katkeruutta.

Isän kuoltua rupesin kuvittelemaan mielessäni, että oma kuolemani ei ollut ehkä kovinkaan kaukainen tapahtuma. Mutta koska äiti oli yhä terveenä, kuoleman meri näyttäytyi minulle puoleksi verhottuna ja hyvin erilaisena kuin tänään. Äiti on isää viisi vuotta nuorempi ja tällä hetkellä samanikäinen kuin tämä oli kuollessaan. Toisin sanoen hän täyttää kahdeksankymmentä tänä vuonna.

Äitiä kuvatessaan Inoue kertoo myös lasten elämästä ja heidän keskinäisistä suhteista. Isän kuoltua vuonna 1959 äidin arki maatalossa muodostui ongelmaksi. Hänen neljästä lapsesta yksi tytär asui Mishimassa, ja nuorempi poika, nuorempi tytär ja kertoja asuivat Tokiossa. Äiti oli asunut kolmenkymmenen vuoden ajan maatalossa eli isän eläkeiän. Vuoden verran äiti jatkoi maatalossa elämistä palvelustytön turvin. Vastentahtoisesti äiti suostui muuttamaan tyttärensä Sokon luo Tokioon, mutta hänen ehtonsa oli, että hän saa asua tyttärensä kanssa, eikä poikiensa ja miniöidensä keskuudessa. Jo ennen isän kuolemaa äidin muisti oli alkanut pettää, sillä arjessa tapahtui pieniä unohtelemisia ja asioiden toistoja.

”Tietenkin mummi on kymmenvuotias”, nuorempi tyttäremme sanoi. ”Se merkitsee että hän elää ajassa, joka oli ennen kuin hän meni naimisiin isoisän kanssa, ja on vain luonnollista ettei hän tiedä mitään isoisästä. Sehän johtuu siitä ettei hän ole vielä tavannut isoisää.”

Vähitellen asiat muuttuvat ja muistivaikeudet pahenevat, kun nuorena menetetty rakas korvaa aviomiehen.  Tiettyjä osia hänen menneisyydestään katoaa täydellisesti. Äiti tuntuu kadottaneensa kaikki elämän onnelliset muistot, kun taas tuskallisimmat tuntuvat taltioituneen mieleen pysyvästi. Äidin täyttäessä kahdeksankymmentäviisi hän on elänyt jo viisi vuotta puolisoaan vanhemmaksi ja jo kymmenen vuotta ilman miestään tämän kuoltua vuonna 1959.

Täytettyään kahdeksankymmentä tapahtui jälleen muutoksia. Sokon voimat alkavat ehtyä äidin hoitamiseen. Tokion saasteet ja liikenne voimistuvat, joten äidin kannalta paikka ei ole hyvä. Shikakon perhe päättää muuttaa Izun kylään, kun Shikakon puoliso saa sieltä töitä. joten äiti muuttaa heidän perheeseen. Shikako tuntee hyväksi sen, että hän huolehtisi äidistä tämän viimeiset vuodet. Äidillä on halu palata kylään, sillä siellä hänellä on ystäviä. Myönteisessä elämänmuutoksessa ilmenee tyypillinen voimien palautumisen muutos, joka on havaittu elämän kehitystehtäviä tutkittaessa. Toisaalta kirjasta välittyy hyvin omaisten jaksamisen rajallisuus muistisairaan hoitajana.

                            

Äiti oli seurannut lääkäri-isääni Tokioon, Kanazawaan, Hirosakiin ja Taipeihin, ja asunut kussakin sotilastukikohdassa muutaman vuoden ajan, mutta nyttemmin hän oli unohtanut miltei täydellisesti senaikaiset tapahtumat ja paikat. Hän ei koskaan oma-aloitteisesti maininnut niistä mitään, joten oli pakko olettaa tuon elämänvaiheen kadonneen olemattomiin.

Inoue kuvaa niin dementoituvaa äitiä kuin aikuisten lasten elämää. Äitini tarina on surullinen ja mykistävän rehellinen kuvaus ihmisen vanhenemisesta ja yksinäisyydestä. Lukija jää miettimään, mitä ihminen haluaa muistaa, miten vähän muistettavaa lopulta jää ja miten muistot valikoituvat mieleen. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto, rakastettu aviomies ja lapset haihtuvat mielestä elämänkaaren lopussa. Inoue kuvaa sisarusten välit lämpimiksi ja välittäviksi, sillä he pyrkivät huolehtimaan vastuuntuntoisesti äidin hyvinvoinnista.  Länsimaalainen lukija voi kokea jopa vierautta, valitettavasti. Hautajaisvalmistelut, buddhalaispapin seremonia ja ennen kaikkea krematorio-osuudessa korostuva osallisuus   hämmentää kauneudellaan lukijan. Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa hurmasi minut tarinansa aloituksella, ja senkin miljöö oli samankaltainen. 

Blogeissa toisaalla: Hyönteisdokumentti

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen.