Ali Smith Oli kerran kello nolla

Ali Smith Oli kerran kello nolla

There but for the (2011)

Suomentaja Kristiina Drews

Otava 2013. Kotikirjasto

Ali Smith (s. 1962) on skotlantilaissyntyinen kirjailija, jolta on aiemmin suomennettu romaani Satunnainen (2006).  Useita kirjallisuuspalkintoja saanut Ali Smith on sukupolvensa omaäänisimpiä brittikirjailijoita. 

Oli kerran kello nolla on hyvin monikerroksinen ja kosketettava tarina. Jokainen lukija kokee teoksen omalla tavallaan, joten minäkin kerron tämän omalla tavallani.

Smithin tarinan käynnistää tapahtumasarja, jossa mies nimeltä Miles Garth osallistuu Eric ja Genevieve Leen päivälliskutsuihin. Yllättäen pääruuan ja jälkiruuan välissä Miles menee yläkertaan ja lukitsee itsensä isäntäväen vierashuoneeseen. Näin saa alkunsa tapahtumasarja joka toimii lumipalloefektin tavoin vaikuttaen monien elämään.   Mies jää kuukausiksi isäntäväen riesaksi. Väkivaltaisesti häntä ei voida poistaa, koska aitoa 1700-luvun ovea ei voi vaurioittaa. Tapahtuma saa myös ulkopuolisten huomion, sillä Milesin ikkunan alle kerääntyy tiedotusvälineiden edustajia ja uteliaita ihmisiä, jotka haluavat nähdä miehestä edes vilauksen.

Sinä et alkuunkaan ymmärrä kuinka kamalaa tämä on meille, Genevieve Lee sanoi. Siellä on ihania, ihania huonekaluja. Se on todella ainutlaatuinen vierashuone. Kaikki jotka ovat yöpyneet siellä ovat sanoneet niin. Nämä kuluneet kolmetoista päivää ovat olleet yhtä helvettiä.

Smith kytkee teokseen valtavasti teemoja niin yhteiskunnallisuuden, identiteetin, yhteisöllisyyden, muistojen kuin vanhuuden kautta. Sanat ja aika ovat keskiössä. Sanoja, sanoja, sanoja.  Teos jakautuu neljään lukuun. Keskeisiä henkilöitä on viisi. Tarina ei ole kovinkaan kummoinen, mutta lukijat lakoavat Smithin kielen edessä.  Tarinassa on selkeä, yksinkertainen juoni. Toisaalta taas teos on runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. 

Riippumatta menneestä ajasta, muistoista, perheestä, historiasta ja menetyksistä, tänään oli lokakuinen keskipäivän hetki Greenwichin puistossa.

…

Kuinka sopeutuvaisia ihmiset olivatkaan edes itse sitä tajuamatta siirtyessään sokeasti olotilasta toiseen. Yhtenä aamuna oli kesä, ja kun seuraavana aamuna heräsi, kokonainen vuosi oli sujahtanut ohi; ensin ihminen oli kolmekymmentä ja seuraavassa hetkessä kuusikymmentä, hän olisi kuusikymmentä tulevana vuonna, viisi sormea ja vilaus, kuinka nopeasti kaikki tapahtui!

Ensimmäisessä luvussa kohdataan Anna Hardie. Anna oli tavannut miehen kolmekymmentä vuotta aikaisemmin ja tuntenut tämän muutaman kesäisen viikon ajan kummankin ollessa seitsemäntoista vuoden ikäisiä. Gen lähestyy Annaa löydettyään tämän yhteystiedot Milesin puhelimesta. Anna on suhdetoimintapäällikkö, joka pystyy vastaamaan Genin avunpyyntöön myöntävästi elämäntilanteensa takia, sillä hän on juuri irtisanoutunut  työstään.  

 Genin ja Annan kohtaaminen korostaa hyvin, kuinka araksi Gen on tullut vieraiden suhteen.

Hän johdatti Annan eteiseen päästämättä irti hänen kädestään. Kun hän irrotti otteensa, Anna laskosti jakkunsa ja pani sen sohvan käsinojalle. Genevieve Lee jäi tuijottamaan sitä luonnottoman pitkään.

Anteeksi. Tuo pelottaa minua, Genevieve Lee sanoi.

Minun jakkuniko ? Anna kysyi.

Minua vaivaa nykyisin hirveä pelko, että ihmiset jotka riisuvat takkinsa tässä talossa eivät ehkä ikinä lähde, Genevieve Lee sanoi.

Anna otti jakkunsa heti sohvalta.

Anteeksi, hän sanoi.

Annan tarinaa seuraa Mark Palmer, joka tapaa teatterissa Milesin. Mark tuo miehen seuralaisenaan. Mark tiedetään homoksi, ja hänet onkin kutsuttu tämän takia. Isäntäväki kutsuu juhliin tarkoituksella erilaisia ihmisiä.  Mark on Hugon ja Carolinen tuttava. Milesiä epäiltiin Markin kumppaniksi, mutta niin ei ollut. Miesten ikäerokin on parikymmentä vuotta.

Seuraavaksi meillä on puhumaton, dementoitunut vanhus sairaalasängyssä.  May tuntee Milesin tyttärensä kautta. Autettava vanhus tulkitsee vanhuuden tuntoja paljon terävämmin kuin ulkopuoliset voivat edes kuvitella. May tietää, että lapset haluaisivat siirtää äitinsä Satamakotiin, jonne äiti ei halua. Hän oli käynyt katsomassa rouva Mastersia siellä, joten hän oli mieluummin valmis kuolemaan. Vanhan rouvan pistävä ironia kuplii ja poreilee, sillä hän on tunteva vanhus, joka erottelee ystävällisen ja satuttavan kosketuksen. Irlannin tyttö tai Karibian poika. May ei hämäänny edes lääkäristä, vaikka tämän pelkkä läsnäolo saa miespuolisetkin hoitajat säntäilemään ympäriinsä kuin säikähtäneet kananpojat. Lääkärinä huseeraava määräilevä pikkukaveri on korkeintaan 165 senttiä eikä milliäkään enemmän. 

Vanhus saa vieraakseen nuoren tytön, joka puolestaan saa osakseen vanhuksen vuolaan puhevirran.

May Young oli vanha. Nyt sinä olet aina nuori kun sinusta tuli Young, Philip oli kuiskannut hänen korvaansa alttarilla kesäkuun 7. päivänä 1947. Mutta ei May ollut hölmö, hän tiesi tarkalleen kuinka vanha hän oli. Hän tiesi, että oli tammikuu. Hän tiesi että oli torstai.

Viimeinen tarina on Brooke Bayouden kertoma. Lapsikertojana yhdeksänvuotias Brooke on täydellinen. Itse asiassa kohtaamme hänet pitkin tarinaa, sillä hän pulpahtelee esille siellä täällä.  Hänen vanhemmat ovat tutkijoina yliopistolla. Brooke on pikkuvanha lapsi, joka haluaa oppia kaiken, siteeraa Shakespearea, mutta ennen kaikkea hän on valloittava tyttölapsi.

Smith laittaa lukijan pohtimaan, miksi Miles tekee näin? Tempaus vaikuttaa monen elämään. Milesin henkilökuvaa ei valoteta paljoakaan. Smith arvostaa lukijaansa, sillä paljon jää lukijan varaan. Illalliskertomuksessa ihmiset säheltävät ajatuksiaan viinihiprakassa. Keskustelijoiden asenteet ovat omahyväisiä, luokittelevia, loukkaavia, asenteellisia ja jopa rasistisia. 

Minun puolestani on ihan sama vaikka tiikerit kuolisivat sukupuuttoon, Hannah sanoo. Minusta on inhottavaa miten ne tappavat kauriita ja seeproja luonto-ohjelmissa.
Tuntui kyllä surulliselta ajatella niin, Caroline sanoo. Mutta ihan totta: minä katselin niitä kuvia, ja pakko tunnustaa, niin minä ajattelin. Meinaan että niinhän se on? Me ei tarvita enää eläviä tiikereitä. Villi luonto on lopultakin kesytetty.

Pidän älyllisistä ja hieman lukijaa koettelevista teoksista, mutta… Mutta kertookin sitten tarkemmin sen, että en pidä arvoituksellisuudesta, mystisyydestä tai piilotelluista asioista. Tarina saa olla vaikea ja haastava. Smithin tarina on monikerroksinen, eri tavoin tulkittavissa, mutta kaikesta huolimatta se on selkokielinen. Jos saat edellisestä selvän, niin onnistut ratkaisemaan makuni. On ihan omaa typeryyttäni, että katoan yön aikana Morava-joella kuunarista, mutta en jaksa laahustaa sumussa ilman päämäärää. Jos tämä kirja on sinulta lukematta, voit vain etsiä kirjan käteesi ja lukea.   

Suomentaja on tehnyt huikean suomennostyön välittäessään täydellisen kirjan lukijalle.  Omat suosikkihahmoni ovat May ja Brooke. Luin tämän ihanan kirjan ulkona loppuun kevään hellivässä lämmössä.

Tätä kirjaa on luettu valtavasti blogeissa, joten tyydyn linkittämään vain muutaman.

Blogeissa toisaalla Suketus, Lukuisa, Kulttulinarismia, Kirjan kanssa ja Mari A