Hannu Väisänen Taivaanvartijat

Hannu Väisänen Taivaanvartijat
Otava. Kotikirjasto

Tein pääsiäisenä blogiini kirjoitelman suomalaisista mieskirjailijoista täällä. Aihe ei ole minulle kovinkaan läheinen. Sara P. S. Rakastan kirjoja laittoi minulle kommentin Hannu Väisäsen kirjasta Taivaanvartijat. Sara kertoo omassa tekstissään kirjojen autobiografisesta luonteesta ja ennen kaikkea huomioin hänen aloittaneen tästä osasta. Oletettavasti Väisäsen alter ego on Antero. Minäkin päätin aloittaa tutustumiseni Väisäsen tuotantoon Saran tavoin tästä osasta.

Hannu Väisänen on suomalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka on vuodesta 1989 asunut Ranskassa. Minulta on siis lukematta kirjailijan trilogian osat: Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat. Väisänen on minulle tutumpi kuvataiteilijana kuin kirjailijana.

Tarinan keskiössä on sunnuntaitaide. Ihana sana. Maistelen sanaa. En tiedä aiheesta kovin paljon, mutta olen suorittanut taidehistorian luentoja. Olen avannut maassamme monen (lue lähestulkoon kaikkien) keskiaikaisen kirkon oven ja joitakin vanhoja puukirkkojakin on tullut tutuksi. Asiantuntija (ja hah), että minä inhoan tuota sanaa. No edetään. Olen sanonut, että asiantuntija olen vasta kirkon oven suljettuani ja astuttuani kirkkotarhaan, sillä elävä kulttuuriperintö kiinnostaa minua eli siis kirkkotarhojen vanhat kasvit. Tiedonmuruni ovat siis vanhemmalta ajalta. Kirkon interiööri on tuttu ja olen valokuvannut nuo käymäni kohteet. Kirkollinen sanasto ja termistö ovat siten jotakuinkin hallinnassa.

Edellä kertomani on silti hassua sattumaa. Taivaanvartijoiden aihe voi jopa rajata myös lukijakuntaa. Sanoessani olevani kiinnostunut keskiaikaisten kirkkotarhojen kasvillisuudesta, niin saan usein vasten kasvojani toteamuksen, että henkilöä ei kiinnosta uskonto. En minä ole uskon kaupparatsu, minä etsin menneisyyttä, jonka takia olen kiertänyt ovelta ovelle. Tämän takia minulla ei ole ennakkoluuloja, vaan tartuin innostuneena teokseen. 

Kuski esittelee minut ja kertoo että kyseessä on kirkkomaalari, että ollaan kuljettamassa hurskaita kuvia pohjoiseen, sinne missä porot ovat hyljänneet muinaiset noitarumpunsa ja rukoilevat ja odottavat katsottavaa.

Taivaanvartijat kertoo kuvataideakatemiasta valmistuneesta Anterosta, joka saa kotikaupungistaan kirjeen. Kirjeestä selviää, että entiseen kotiseurakuntaan Oulussa on rakenteilla uusi kirkko ja hänet kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta. Antero palauttaa mieleensä muistojaan ja tietojaan kirkkotaiteesta, pohtii liturgisten värien symboliikkaa, sakraalisen tilan taustatekijöitä ja lähtee ensimmäiseen palaveriin luonnokset mukanaan. Tapaamisessa hän kohtaa ensimmäiset portinvartijat, joita hän kutsuu termillä “taivaanvartijat”, joiksi hän luokittelee niin kirkkoherran, seurakunnan talousjohtajan kuin asessorin, jotka jo kättelyssä kysyvät hänen kirkonkirjojaan, kammoksuvat nykytaiteen kummallisuuksia ja ehdottavat polvirukouksia “ylpeyden ja itsetehostuksen karsimiseksi”. Edellisen taustalla on varsin tuttua, vanhaa paatosta, jota vanhat epitafit todistavat. Lahjoittaja kuvataan näissä kuvissa nöyräksi ja hurskaaksi sanankuulijaksi, jonka ympärille on kuvattu koko perhe, kuolleet lapset mukaan lukien.  

Jos tauluistani ei pidetä, se ei ole rovastin vika, ja minusta on tarpeetonta vaalia ajatusta että ne ovat syntyneet jotenkin kollektiivisesti. Ne jotka alttaritaulua katsoisivat eivät antaisi kuolleen isän, orvoksi jääneen pesueen tai muun sellaisen vaikuttaa tuomioonsa. Eivät he sano: ”Antero Heikinpoika teki nämä. Eipä uskoisi.” Luultavammin he sanovat: ” No, nämä eivät totisesti ole sen kirkkomaalari Toppeliuksen tekemiä. Jalopeura puuttuu.”

Taivaanvartijat on erinomainen kuvaus taiteen tekemisestä, joka ei ole millään tavoin vapaa perinteen taakasta.  Kirkkotaide oli ennen merkittävä tilaaja ja taiteilijoiden työllistäjä. Sitä säätelevät erilaiset normit ja uskondogmit, vanhakantaiset asenteet ja ennen kaikkea perinteen ylläpitäminen.  Toinen alttaritaulu Kontulan Mikaelin kirkossa aiheuttaa julkisen derbatin Abloy-avaimen vuoksi. Kuitenkin avainkaulalapsille sillä on oma symboliarvonsa. Tahattomien tai tahallisten tapahtumien vuoksi myös vanhoissa keskiaikaisissa kirkoissa on esillä uutta. Vuosisatojen saatossa on tehty laajennuksia, jälleenrakennustöitä ja restaurointeja, mutta surullisimpia ovat nämä tahalliset tuhot. Taiteilijan on pystyttävä huomioimaan erilaiset vaatimukset, joita pyhä tila asettaa. 

Ja kukkalaite pitää kirkossa olla. On kokeiltu valkoisia liljoja, on soviteltu ritarinkannuksia ja vielä niitä pitkävartisia kurjenmiekkojakin, mutta kun nekään eivät käy. Ja suuret kukkalaitteet ovat jo itsestään kallis työmaa, huomauttaa sihteeri.

Alttaritaulujen ohella kuvataan Anteron taiteilija-arkea, kuinka hän matkaa ystävän luo Tukholmaan, saattaa Gretan hautaan, rientää Sienaan alttarikaappien ääreen ja kamppailee omien tunteidensa kanssa.  Vaikka Väisänen työskentelee totisten aiheiden parissa, niin silti hän ilakoi ja liittää ilon ja riemun tekemiseensä. Niin on aina tehty. Ihan totta. Kun seisot asehuoneen ovella Lammin keskiaikaisessa kivikirkossa ja ihailet taidokasta kasviornamentiikkaa, niin havahdut mykistäviin kasvoihin. Taitelija on jättänyt käden jälkensä. Viekkaat kasvot jäävät monelta huomaamatta. Väisänen hallitsee tekstinsä, sillä kepeän kerronnan ohessa hän kertoo paljon syvemmästäkin. Taiteilija on myös arvostelun kohde, jokaisella on oma vankka näkemys kirkon alttaritaulusta. Omaa näkemys ja arvio kerrotaan suorasanaisesti julki.

Ihastuin Väisäsen tekstiin ja päätin etsiä perjantain Hesan reissulla kirjailijan uutuuden Elohopean käsiini. Taivaanvartijat on jotain sellaista, jota olen kaivannut. Pidän Väisäsen tavasta kirjoittaa hetkestä aikamuotona. Itse ainakin luin maanantain ylistystä innostuneena, koska minulle torstai on samaa, arjen rikkautta. Sara heittää tekstissään vihjeen Proustista ja päätän, että tämän vuoden aikana minun on luettava edes yksi Proust.

Toisaalla blogeissa Sara ja Elina

PS. Onko mahdollista, että kirjailija olisi esiintynyt ammoin kotimaisessa tv-sarjassa?