En ole lukenut Eeva Joenpellon kirjoja, vaikka olen ostanut niitä uutuuksina lahjapakettiin. Nyt minussa on herännyt halua kokeilla Lohja-sarjaa ja muutamaa muuta. Kirjailijasta on aiempikin elämäkerta, Tiina Mahlamäen Kuinka elää ihmisiksi? Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva (2009), mutta tämäkin on minulta lukematta. Kotimainen kirjallisuus ei ole minun juttuni, etenkään kotimainen nykykirjallisuus, mutta Joenpelto kiinnostaa kuitenkin nykyään laajemmin. Nuoremmat haluavat lukea niin Joenpeltoa kuin Päätaloa. Isäni luki hyvää kirjallisuutta, parempaa kuin minä. Tämän takia uskallan kiinnostua Joenpellon kirjoista.
Joenpelto syntyi vuonna 1921 Uudellamaalla, Sammatissa. Kun Eeva syntyi, perheen lapsista oli jo kolme kuollut. Eevan isä oli oman perheensä esikoinen, mutta jostain syystä hänen isänsä syrjäytti Emil poikansa kotitilansa perinnönjaossa. Emil ja hänen vaimonsa Anni ryhtyivät kauppiaiksi, mutta katkeruus ei kadonnut koskaan. Asioita ei koskaan selvitetty, asioista vaiettiin, mutta tapahtumat repivät ihmisiä läpi elämän. Isoisän omaehtoinen lähtö on nähty katumuksena. Eevan äiti etsi syytä itsestään, suvustaan ja syntyperästään. Kirjassa välittyy Eeva Joenpellon suhde isäänsä hyvin luottavaisena, mutta suhde äitiin kuvautuu monimutkaisempana.
Helena Ruuskan kirjasta välittyy kuva kirjailijasta, joka on lukijoidensa rakastama, vahva nainen, jonka elämään mahtui säihkettä, menestystä, mutta myös tragediaa menetyksinä, pettymyksinä, syytöksinä. Ruuska kertoo Joenpellon lapsuudesta Sammatista, seuraa Helsingin seurapiireihin ja palaa vanhuuden yksinäisiin päiviin. Eeva Joenpelto vihittiin avioliittoon tanskalaissyntyinen, Tammessa työskennelleen, Jarl Hellemannin kanssa 5.1.1945.
Kirjassa kerrotaan, että Joenpelto käytti myös salanimiä Eeva Helle ja Eeva Autere. Joenpelto julkaisi esikoisromaaninsa Seitsemän päivää vuonna 1946 salanimellä Eeva Helle ja neljä vuotta myöhemmin Tulee sittenkin päivä nimellä Eeva Autere. Kirjailijauransa alkuna hän piti vuonna 1950 ilmestynyttä Kaakerholman kaupunkia. Françoise Saganin suomennokseen liittyy myös kiva anekdootti:
Tammi tarvitsee pikaisen suomennoksen ranskalaisen Françoise Saganin esikoisromaanista "Bonjour tristesse", josta oli tullut ensimmäinen sodanjälkeinen ranskankielinen bestseller. Kirja oli ilmestynyt ranskaksi vuonna 1954 ja Hellemann suunnittelee sen suomennosta jo seuraavan vuoden syksyksi. Ranskankielentaitoista suomentajaa ei kuitenkaan ole niin pikaisessa aikataulussa saatavilla, joten Hellemann pyytää vaimoaan suomentamaan romaanin ruotsinkielisestä käännöksestä. Suomenkielinen käännös "Tervetuloa ikävä" merkitään Lea Karvosen nimiin, sillä Tammi ei halua paljastaa, että suomennoksessa on käytetty välikieltä.
Joenpeltoa on pidetty vahvojen naisten ja heikkojen miesten kuvaajana. Vuonna 1974 Eeva Joenpelto ja Jarl Hellemann eroavat 29 vuoden avioliiton jälkeen. Poikansa itsemurhan jälkeen 1975 Eeva Joenpelto alkoi rakentaa isoa taloa Sammattiin. Avioeronsa jälkeen Joenpelto ei mennyt enää naimisiin, mutta hän koki avioeronsa traumaattisena. Myös aika oli erilainen ja avioeroihin suhtauduttiin erilailla. Hän muutti Vares-Kantolaan mäyräkoiransa kanssa. Tragediat eivät päättyneet avioeroon, sillä hän menetti myös toisen poikansa syöpään elokuussa 1997.
Eeva Joenpelto kuoli 82-vuotiaana 28. tammikuuta 2004 Lohjan sairaalassa lyhyen aikaa sairastettuaan. Hautajaisten jälkeen Joenpellon jälkeensä jättämä testamentti tuotti yllätyksen, sillä Vares-Kantola testamentattiin WSOY:n kirjallisuussäätiölle. Eeva Joenpellon viimeinen tahto oli, että talossa tulee kirjoittaa romaaneita. Ja näin kirjailijan tahto on toteutunutkin.
Joenpellon tuotantoon tutustumisessa tämän elämäkerran lukemisesta on hyötyä, sillä kirjassa annetaan taustoja muun muassa seuraaville teoksille: Veljen varjo, Johannes vain, Missä lintuset laulaa, Syyskesä, Kipinöivät vuodet, Neito kulkee vetten päällä, 1970-luvun Lohja-sarjasta sekä Elämän rouva, rouva Glad.
Luen elämäkertoja harvemmin, sillä en halua tietää kirjailijasta ja hänen yksityiselämästä kovinkaan paljoa. Elämän kirjailija Eeva Joenpelto menee hyvin yksityisiin asioihin. En lue kurkkiakseni Joenpellon sisälle, vaan luen omista lähtökohdistani etsien vastauksia, miksi isäni piti hänen kirjoistaan? Tunnen Ruuskan kirjan enemmäksi kuin elämäkerraksi, sillä kirja vaikuttaa erinomaiselle käsikirjalle Joenpellon tuotantoon. En usko, että uskaltaisin tehdä omin avuin päätelmiä kirjojen todellisuuspohjasta. En halua teosanalyysejä, mutta Ruuskan tekemät huomiot kiinnostavat minua. Lukuretkeni tuntuu yksityiselle, mutta harkiten tuon jonkun lukemani teoksen myös blogiini.
Helena Ruuska. Eeva Joenpelto – Elämän kirjailija
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Rastitan tällä Helmet-haasteen kohdan 26: Elämäkerta
Se, että isäsi luki Joenpeltoa voi liittyä siihenkin, että hän oli sen sukupolven kirjailija. Sukupolvikokemukset lähentävät. Minun äitini oli syntynyt samana vuonna kuin Joenpelto. Hänellä oli hyllyssä useita Joenpellon romaaneja, vaikka lukikin vielä enemmän suomenruotsalaisia ja ruotsiksi.
VastaaPoistaTotta, se on varmasti syy. Ehkä myös etelähämäläisyydessä on samaa kuin uusmaalaisuudessa. Isäni luki mm. Brink, Lessing, Kilpi, Waltari, Eco, Fowles, Viita, Salama. Ei dekkareita tai sotaa, mutta venäläisiä kertojia paljon, Henrik Tikkasta, Kihlmania jne.
PoistaUnohdin nämä Aleksander Solzhenitsynin, Aution, Kunderan, jälkimmäinen oli yhteinen suosikkimme. Tosin Orvokki Autiota olen lukenut ja pitänyt.
PoistaKiinnostava elämäkerta. Uskon Leena tavoin, että osin on kyseessä sukupolvijuttu tuossa Joenpolven lukemisessa. En itsekään ole lukenut häntä tai ehkä yhden.
VastaaPoistaMinustakin, en oikein tiennyt Joenpellosta mitään. Minulle tämä sopi hyvin, paljon helpompi jatkaa kirjoihin.
PoistaIsäni ei kartellut koskaan naiskirjailijoita. Yhtä kotimaista naista hän manasi, mutta kyseessä oli tietokirja ja isäni mielestä me osasimme viljellä paremmin.