Sivut

torstai 31. joulukuuta 2015

Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä ja Mitä symbolit kertovat



Visa Immonen on arkeologian dosentti ja taidehistorioitsija. Hän on perehtynyt erityisesti pohjoismaiseen kultasepäntyöhön ja menneisyyden ylelliseen esinekulttuuriin. Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä kertoo muinaisesta loistosta 1200–1600 –luvuilla:  
Olemme tottuneet painottamaan suomalaisten köyhyyttä. Totuus on kuitenkin toinen. Keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa kulta ja hopea välkkyivät niin kirkoissa ja kodeissa kuin Juhana-herttuan hovissa.
Visa Immonen teki gradunsa vanhoista lusikoista. Mutta aihe kiehtoi ja niinpä hän kiersi Suomen ja valokuvasi ja luetteloi kaikki tietämänsä tuon ajan arvoesineet. Näin syntyi väitöskirja Golden Moments – Artefacts of Precius Metals as Product of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600.
Keskiaikaan sijoittuvia teoksia on julkaistu useita viime aikoina. Olen lukenut mm. seuraavat kirjat: Ilari Aalto & Elina Helkala Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015), Helena Frankberg-Lakkala Suomalaisten 1600-luvun saarnatuolien kuvaohjelma ja symbolit (väitöskirja, Taideteollinen korkeakoulu 2008), Sari Katajala-Peltomaa ym. (toim.) Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla (SKS 2014), Pentti Lempiäinen Kuvien kieli – Vertauskuvat uskossa ja elämässä (WSOY 2002) ja Richard Taylor How to read a church (Rider 2004, London). Myös  Markus Hiekkasen Suomen keskiajan kivikirkot (SKS 2. painos 2007) kertoo aiheesta laajasti. Keskiaika on ollut hyvin esillä viime vuosina eri aihepiirien osalta, sillä ruokakulttuuria käsitteleviä kirjoja on julkaistu useampi teos, esimerkiksi Satu Hovi & Katri Niemi Keskiajan maut (Art House 2015). Hyvää elämää keskiajalla valottaa Marko Lambergin & Kirsi Kanervan toimittama kirja Hyvä elämä keskiajalla. Lapsuudesta ja arjesta kirjoittavat Sari Katajala-Peltomaa & Ville Vuolanto kirjassaan Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla. Aihe kiinnostaa minua, koska olen kiertänyt maamme kaikki keskiaikaiset kivikirkot elävän kulttuuriperinnön vuoksi.
Suomessa on säilynyt paljon jalometallisia esineitä jo esihistorialliselta ajalta eli varhaiselta rautakaudelta (500 eKr. – 400 jKr.). Hopea pysyi kuitenkin harvinaisena viikinkiajalle (800-1050 jKr.) asti. Sen sijaan kulta oli erittäin harvinaista koko esihistoriallisen ajan eli 1200-luvulle asti.
Arvometallit olivat läsnä kaikkialla keskiajan ja uuden ajan alun keskeisillä elämänalueilla. Näiltä Suomen historian varhaisimmilta vuosisadoilta on säilynyt näyttäviä ja nykyihmiselle outojankin kulta- ja hopeaesineitä sekä niitä valmistaneiden kultaseppien työkaluja. Ne avaavat ikkunan aikakauden ylellisyyskulutukseen, arkielämään sekä maamme koko historiaa vuosina 1200–1600. Tässä teoksessa katsomme säihkyvään muinaisuuteen.

Visa Immonen on luetteloinut yli neljäsataa arvoesinettä keski-ajalta ja uuden ajan alusta 1200–1600-luvuilta. Immonen luo kirjassaan kattavan otannan arvoesineisiin ja niiden kulttuurihistoriaan. Eniten säihkettä oli Juhana-herttuan hovissa 1500-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen Kustaa Vaasa takavarikoi uskonpuhdituksen nimissä suurimman osan arvoesineistä Tukholmaan sulatettavaksi sota- ym. menojensa katteeksi.
Paljon on siis kadonnut, mutta koska esineillä on arvoa historiallisina ja taiteellisina todisteina, on alettu kerätä antikkikokoelmia ja perustettu museoita. Huomattava merkitys esineistön säilymiselle on ollut, että paljon niistä on ehtoollisvälineitä ja siten kirkkojen hallussa. Joissain kirkoissa ne ovat edelleen käytössä.
Ennen vanhaan vanhakantaisuudella tai pitkällä iällä ei ollut sellaista itseisarvoa kuin nykyään ajatellaan. Kulta- tai hopeaesineellä oli vain sen metalliarvo ja siksi sen raaka-aineen hyödyntäminen oli tavallista esineen rikkoutuessa tai jos se oli muusta syystä tullut epätoivotuksi tai epämuodikkaaksi.
Visa Immosen mukaan on virhe korostaa suomalaisten menneisyyttä köyhäksi ja vaatimattomaksi. Hänen mukaansa suhteutettuna väestön kokoon emme ole jääneet paljoakaan jälkeen muusta maailmasta. Kirjan runsas ja loistelias kuvitus on Visa Immosen itse kuvaamaa.
Visa Immonen Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä
Maahenki 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.
Liisa Väisänen Mitä symbolit kertovat – Taidetta pintaa syvemmältä

Liisa Väisänen on Espanjassa asuva symbolitutkija, länsimaisen kulttuurihistorian tuntija ja tietokirjailija. Hänen aiempia teoksiaan ovat mm. Kristilliset symbolit – ikkuna pyhään ja Verkkaisuuden filosofiaa. Kirjan valokuvat ovat Marco Peretton käsialaa. Mitä symbolit kertovat on laajennettu versio Kristilliset symbolit –kirjasta. Kirja käsittelee pääasiassa länsimaista kristillistä taidetta 1200- ja 1800-lukujen välillä. Symboleja käsitellään kuudessa kappaleessa: Vanha testamentti, Uusi testamentti, Yleiset kristilliset aiheet, Puhtaat symbolikuvat, Antiikin kreikkalainen ja roomalainen mytologia ja Uudet taiteen aiheistot.

Kuvia on kaikkialla ympärillämme. Tyypillisimmät paikat, joissa taiteen aiheiston klassiseen kuvastoon törmää, ovat museot, kirkot, palatsit tai muutoin herraskaisemmat talot sekä kadut ja puistot. Näiden lisäksi etenkin katolisten maiden vanhoilla hautausmailla, joista osa on luokiteltu monumentaalisiksi hautausmaiksi, on paljon klassista kuvallista nähtävää.
Vuosisatojen ajan kirkko tilasi teoksia taiteilijoilta ja jopa elätti heitä kardinaalien ja paavien hoveissa. Niissä haluttiin parasta ja kauneinta Jumalalle. Toki myös yksityiset ihmiset sekä hallitsijat tilasivat teoksia koteihinsa ja palatseihinsa. He elivät kristityssä maailmassa ja tilasivat mielellään uskonnollisaiheisia kuvia. Tiedetään jopa sulhasen hankkineen morsiamelleen lahjaksi Madonnan ja Pyhän perheen kuvia.
Sana symboli tulee suoraan kreikan symbolon ja latinan symbulun sanoista. Kirkollisessa taiteessa käytetään myös atribuutti-sanaa silloin kun on kyse merkistä, joka liittyy tiettyyn henkilöön, useimmiten pyhimykseen. Kirkkojen kalusteissa, kuten kuorotuolien selustoissa, kuvataan usein yksinkertaisia esineitä, kasveja tai ilmiöitä, jotka muistuttavat jostain Raamatun tapahtumasta tai viittaavat absraktimpaan käsitteeseen. Yleisiä aiheita ovat Jeesuksen kärsimyshistoria, Viimeinen tuomio, Pieta, Evankelistat, Pyhimykset, Hyveet sekä Vanitas eli Nature morte.
Me elämme erilaisten symbolien ympäröiminä, mutta tulemme harvemmin miettineeksi niiden merkitystä. Nykyteknologia on ottanut symbolit uudelleen käyttöön, ajatellaanpa vain vaikka älypuhelimia tai hymiöitä. Myös värit voivat toimia symboleina: vihreä sallii, punainen estää (liikennevalot, puhelimeen vastaaminen). Esimerkiksi Applen logo, puraistu omena, on yhteys hyvän ja pahan tiedon puuhun ja Eevan omenaan. Toisaalta viitataan nykytietokonekielen kehittäjään Alan Turingiin, joka teki itsemurhan haukkaamalla myrkytettyä omenaa. Toisaalta pitää muistaa, että eri kulttuureissa symboleilla voi olla eri merkitys, tunnetuin näistä lienee risti.
Kirja on hyvä perusteos taiteen ystävälle tai vaikkapa turistille, joka vierailee jossain taidemuseossa. Mitä symbolit kertovat sisältää paljon nippelitietoa, jonka takia sen hakuteosmaisuus korostuu eli kirja on hyvä omistaa omassa kirjahyllyssä, jotta tiedon löytää sitä tarvittaessa. Symbolien avulla taideteoksia voi lukea vieraassakin paikassa aivan uudella tavalla. Siis jos on kyse länsimaisesta taiteesta. Niiden avulla voi tunnistaa jopa aikakausia. Kirjan kuvat ovat hyviä, mutta osa kuvista on turhan pienikokoisia. Pääosin kuitenkin kuvitus on loisteliasta.  Kuvatekstit ovat hennon vaaleanruskeita ja sen takia huonosti erottuvia. Mitä symbolit kertovat on erinomainen kuvakielen tulkki. Kaikki symbolit eivät avaudu helpolla ja osaa emme tulkita edes oikein, koska yhteys on jäänyt menneeseen aikaan..
Liisa Väisänen Mitä symbolit kertovat – Taidetta pintaa syvemmältä
Kirjapaja 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren Tuli ja James Dashner Maze Runner II – Poltettu maa




Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren ovat ruotsalaisia kirjailijoita. Tuli on Engelsfors-trilogian toinen osa. Sarjassa on aiemmin ilmestynyt trilogian ensimmäinen osa Piiri (2012, Basam Books), jonka olen blogannut täällä. Trilogian päätösosa on Avain, joka ilmestyy vuoden 2016 alussa.

Olen lukenut jonkin verran joulun aikana ja tulin purkamaan luettuja kirjoja edes yhden osalta. Tuli on skandinaaviseen koulumaailmaan sijoittuvaa urbaanifantasiaa. Tapahtumien miljöönä on Engelforsin ruotsalainen, uinuva pikkukaupunki, entinen teollisuuskaupunki.

Piirissä keskeisiä päähenkilöitä oli kuusi: Ida Holmström, Minoo Falk Karimi, Anna-Karin Nieminen, Linnéa Wallin, Vanessa Dahl ja Rebecka Mohlin, mutta nyt tyttöjä on enää viisi. Tulessa on mukana Anna-Karin, Vanessa, Minoo, Ida ja Linnéa. Tarinan uusi hahmo on Viktor Ehrensjkiöld, vasta paikkakunnalle saapunut uusi oppilas, jonka luokanvalvoja esittelee. Viktorista ei tiedä, mikä hän on. Elias menehtyi Piirin alussa, mutta kulkee Tulessakin mukana.

Tytöt ovat erityisiä ja omaavat kukin jonkin erityisen lahjan. Tytöt eivät ole erityisiä ystäviä keskenään, mutta heidän on toimittava yhdessä, Valittuina. He voivat selvitä vain yhdessä. Ensimmäinen osa oli toiminnallisempi, vaikka se käynnisti trilogian, mutta se eteni alusta lähtien vauhdikkaammin. Toisessa osassa paha on palannut kaupunkiin ja meno yltyy tässäkin osassa vinhaksi loppua kohden.
Aikaisemmin Linnéa oli uskonut, että kuolema on kaiken loppu. Nyt hän tietää ainakin sen, että sieluja on olemassa.

He ovat siellä, missä heidän pitääkin olla, Minoo oli sanonut kun he kaikki olivat koolla hautausmaalla koulun päättäjäisten jälkeen.

Linnéa toivoo, että se on totta. Hän toivoo että Elias on jossakin paremmassa paikassa.

Linnéa ei missään vaiheessa ole onnistunut lukemaan eläinten ajatuksia, mutta hän ymmärtää heti, että kissa haluaa jotakin. Se venyttelee ja maukuu. Sitten se lähtee tassuttelemaan pientä polkua pitkin hautausmaan vanhempaa osaa kohti. Vähän väliä se pysähtelee tarkistaakseen että Linnéa on yhä mukana.
Tytöillä on kykyjä, mutta he ymmärtävät, että magia ei auta omiin ongelmiin tai pyrkimyksiin, sillä ei pysty vaikuttamaan toisen tunteisiin omaksi hyväkseen. Tyttöihin kiintyy, omia suosikkejani ovat mm. Minoo ja Linnéa. Kummassakin osassa ihmissuhteet, nuoruuden angsti ja perhesuhteet ovat tarinan keskiössä. Tuli päättyy hautajaisiin eli jälleen tytöt jättävät yhdelle jäsenistään hyvästit.

Luin lokakuun lopulla Piirin ja säästelin toista osaa, että en unohtaisi tarinaa päätösosan eli Avaimen ilmestyessä. Teoksen sijoittuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan on kiva lisä tuttuutensa vuoksi ja viihdyn ylipäänsä urbaanifantasian seurassa. Tuli edellyttää Piirin lukemisen, sillä tapahtumia ei kerrata. Tuli on helppolukuinen ja viihdyttävä muhkeasta sivumäärästään (700) huolimatta. Ja Piiristä on elokuva, pitäisikö katsoa?


Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren Tuli Engelsfors-trilogia #2
Alkuteos Eld (2012)
Suomentaja Riie Heikkilä
Basam Books 2013. Kustantajalta. Kiitoksin.





James Dashner Maze Runner II – Poltettu maa





James Dashner on yhdysvaltalainen Kalliovuorilla asuva nuortenkirjailija, joka on kirjoittanut scifiä ja fantasiaa lapsille ja nuorille. Maze Runner –sarjassa on ilmestynyt englanniksi jo neljä osaa, mutta Poltettu maa on vasta toinen suomennettu sarjan osa. Ensimmäinen oli Labyrintti.

Labyrintissa Thomas (eli Tom) joutuu kapselissa kuljetettuna poikien leiriin maatilalle, joka rajoittuu labyrinttiin, jossa on liikkuvat, valtavan korkeat seinät ja jossa on tappavan vaarallisia ’saattajia’, biologisia konehirviöitä. Saattajat liikkuvat öisin ja niin kutsutut ’juoksijat’ käyvät tutkimassa labyrinttiä päivisin, kun sen holviaukko on avoinna. Se sulkeutuu öiksi, ja jos juoksijat eivät ehdi tai löydä takaisin liikkuvien seinien muuttaessa paikkaa ennen yötä, merkitsee se varmaa kuolemaa saattajien toimesta. Viimeisenä poikien leiriin saapuu kapselissa Teresa ainoana tyttönä. Hieman tämän jälkeen labyrintti ei enää sulkeudukaan yöksi ja saattajat pääsevät valloilleen. Ainoa mahdollisuus on lähteä pyrkimään labyrintin läpi etsimään ulospääsyä

Kaikkien maatilalle lähetettyjen poikien muisti on tyhjennetty, joten he eivät muista entisestä elämästään mitään. Tom ja Teresa näkevät kuitenkin välähdyksiä, lähinnä unissaan entisestä elämästään, ja Tomille selviää vähitellen, että hän on ollut mukana PAHA:n järjestössä rakentamassa labyrinttia.

Maze Runner on koukuttava kirjasarja, mutta Dashnerin kirjoitustyyli on laahaava ja tarina on selvästi tarkoitettu varhaisnuorisolle. Kieli on hyvin siistiä, jopa liiallisesti. Kirosanoja ei käytetä ja tarpeille mennään pissalle tai klöntille. Toisaalta kuitenkin poikia kuolee kuin kärpäsiä labyrintissa saattajia paetessa.

Toisessa osassa Poltettu maa labyrintistä selvinneet Tom ja muut pojat on kuljetettu yhteiseen makusaliin, jonne heidät on lukittu. He luulevat kaikkien koettelemusten olevan ohi, mutta kaikkea kanssa. Kun he saavat lukon murrettua heitä kohtaa aulassa hirvittävä löyhkä, minne heidän pelastusmiehistönsä on hirtetty. Heille ilmestyy valkoisiin puettu mies, joka kertoo ohjeet jatkosta.

”Olette nähneet ja tulette näkemään kokeita suorittaessanne todisteita lähes. rajattomista raha- ja ihmispääomasta sekä teknologiasta, joista älykkäimmätkään ihmiset eivät ole koskaan ennen osannee edes unelmoida. Jos voin jotain teille tänään kertoa, se on tämä: älkää koskaan, milloinkaan uskoko silmiänne. Tai edes mieltänne. Tämän asian havainnollistimme roikkuvien ruumiiden ja umpeen muurattujen ikkunoiden avulla. Sanon vain, että joskus näkemänne asiat eivät ole todellisia, joskus taas todellisia ovat asiat, joita ette näe. .”Voimme manipuloida aivojanne ja hermopäätteitänne, kun tarve sitä vaatii.

Pojat joutuvat ylittämään 150 km leveän erämaan, sillä auringon roihut ovat tuhonneet suuria osia maapallosta ja sen lisäksi maapallon asukkaisiin on puhjennut sairaus nimeltään Roihu, joka on pahin mitä ihminen on koskaan kokenut. PAHA tartuttaa taudin Tomaksen poikajoukkoon ja antaa heille kaksi viikkoa aikaa ylittää polttavan kuuma aukiomaa ja löytää vastalääke.

Dashnerin tarina on puhdas poikien tieteisseikkailu. Teresan johtaman tyttöjoukion tehtävä ja merkitys jäivät minulle hieman avoimiksi. Moni on verrannut sarjaa Suzanne Collinsin Nälkäpeliin. Maze Runner -sarja on vielä pitkälti kesken, mutta monet ovat arvioineet silti Maze Runnerin selvästi Nälkäpeliä paremmaksi. Itse olen olosuhteista johtuen lukenut ja katsonut Nälkäpelit ja pidän itse ehdottomasti enemmän Nälkäpelistä. Mutta enimmän aikaa kannoin huolta Buttercupin selviämisestä Nälkäpelissä.


James Dashner Maze Runner II – Poltettu maa
Alkuteos: The Scorch Trials (2010)
Suomentanut Jussi Korhonen
Basam Books. Kustantajalta. Kiitoksin.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Luetaan sateenkaari-haasteen päätös

Ompun Reading the Rainbow / Luetaan sateenkaari - haaste sai myös päätöksen minunkin kirjoissa. Muuttelin luettavien kokoonpanoa useamman kerran, nyt on kaikki luettuna ja pian blogitekstit tässä paikallaan.



Milla Teräs & Karoliina Pertamo Hämärinkäinen (tässä)
Erin Hunter Etsijät 6 Tähtien henget (tässä)
Andrés Neuman Vuosisadan matkustaja
Maria Autio Varjopuutarha
Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Mirja Karna Neljä valkoista koiraa Santiagontiellä
Peter Handke Intohimoisesta Sienestäjästä


Mila Teräs & Karoliina Pertamo Hämärinkäinen

Satumaisen herkkä kuvakirja kehottaa hiljentymään ja unohtamaan kiireen. Kirjan tekstit ovat Mila Teräksen, kuvitus Karoliina Pertamon ja graafinen suunnittelu Carlos da Cruzin.
Sininuttuinen Hämärinkäinen kutoo kangaspuilla hämärää ja laulaa hämäränhyssylauluja. Ylhäällä tähtiset takoivat uusia tähtiä kilkaten ja kalkaten.
Hämärinkäinen on pieni olento, joka kutoo kangaspuilla hämärää. Työ on tärkeää, sillä hämärän tullen yöntekijät, tähtiset ja kuunkierittäjät pääsevät toimiinsa.
Kaikki eivät ole tyytyväisiä, sillä kukkakauppias Keikanderin kukat eivät avaudu pimeässä ja joulu on tulossa. Mutta kukkakauppias oli nähnyt vilahduksen Hämärinkäisestä ja seurasi hämäränhuntua Hämärinkäisen luo ja rikkoi tämän kangaspuut sekä vangitsi maakoloon. Nyt kukkaväki näki tehdä työtään. Kiireiset ihmiset valmistelivat joulua. Mutta hämärää ei tullut. Kukankutojat nukahtelivat työnsä ääreen, mutta ympäriltä kuului riitaisaa hälinää.
Tällä välin Kontiainen vapauttaa Hämärinkäisen, joka ryhtyy heti hämäränkudontaan. Koko kylä vaipuu uneen. Levättyään kaikki jaksavat ryhtyä toimiinsa ja pieni kukankutoja Florakin saa punaisesta langasta neulotun kukan valmiiksi.
Joulutähti oli syttynyt.
Mila Teräs & Karoliina Pertamo Hämärinkäinen
Karisto. 2. painos 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Allergiavaroitus. Sain tämän kirjan Karistolta juuri ennen joulua. Tässä tekstissä on allergiavaroitus. Jatka tästä Etsijöihin, jos et kestä, niin voit skipata tekstin ja kuvan yli. Ihastuin Hämärinkäisen tarinaan, olin myyty tuosta tekemästäni lainauksesta. Viiteen vuoteen meillä ei ole ollut pentujen vilskettä, mutta nyt kävimme Dharman pennun kohdalla oheisen keskustelun.

- Mikä tämä kirja on?
- Hämärinkäisen kirja.
- Et kai ajattele? Ei kai me voida?
- Miksei me voida antaa viralliseksi nimeksi?
- Kyllä tuo houkuttelisi. Olkoon Hämärinkäinen.
- Olkoon Hämärinkäinen.

Joten Dharma ja Hämärinkäinen


 Etsijät-sarja valmiina






Erin Hunter Etsijät - Matka alkaa #1



”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Etsijät on Soturikissat-kirjoista tunnetun Erin Hunterin eläinfantasiasarja. Matka alkaa on sarjan aloitus (Seekers - The Quest begin 2008). Sarja on kuusiosainen. Yritän kertoa sarjojen ytimen, mutta tekstissä saattaa olla tapahtumia, joten harkitse haluatko lukea koontitekstini vai yksittäisten osien esittelyn.

Matka alkaa #1

Iso Karhujärvi #2

Savuvuori #3

Viimeinen erämaa #4

Taivaan tuli #5

Tähtien henget #6.

Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjat on suomentanut Mika Renvall. Halusin tutustua Etsijöihin, sillä olin nähnyt, kuinka ahmimisikäisten silmät paloivat uuden Soturikissan saapuessa. Kissa sankarina oli heille jotain niin mahtavaa. Soturikissat viehättivät kirjojen ahmimisikäisiä Enid Blytonin Viisikkojen tavoin.

Sarjan alkuperäinen nimi on Seekers ja osan The Quest Begins. Sarja on neljän karhunpennun kehityskertomus aikuisiksi karhuiksi. Alku käynnistyy keräämällä kirjan karhut yhteen eli kukin liittyy joukkoon vuorollaan. Pentujen nimet tulevat intiaanikielisistä sanoista, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq kuuta. Kirjassa on shamanistista ajattelua, henkien olemassaoloa, johdatusta ja voimaeläimiä.

Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää toisen pennun kuoltua. Lusa on Karhulinnassa syntynyt ja elänyt mustakarhunpentu joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viestin Toklolle. Lusa päättää jättää Karhulinnan tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja varman ravinnon. Lusa tietää että paluuta ei enää koskaan ole, mutta Lusa janoaa vapauteen. Lattanaamojen (ihmiset) lisäksi hän tulee kohtaamaan tulipedot (autot). Lusa on hemmoteltu Karhulinnan lemmikki, jolle avara luonto on tyystin vieras.


Kukaan muu hänen perheestään ei kokisi koskaan tällaista suurta seikkailua - he eläisivät koko elämänsä samojen muurien ympäröiminä, samoissa puissa ja samoilla "vuorilla". Hän saisi sen sijaan nähdä jotain ällistyttävää. Hän näkisi maailman, vaikka häntä pelotti. Karhunkatsoja katseli häntä. Hän ei ollut yksin.

Matka alkaa on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Asioita yritetään lähestyä karhun silmin.

Kirjassa on selkeä ekologinen aspekti. Kaikki Pohjois-Amerikan karhut kärsivät elinympäristössään muutoksista. Mustakarhut pärjäävät yleisesti ottaen paremmin kuin jääkarhut ja harmaakarhut.


Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sarjan sisällön monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella ympäristönsuojelun, populaatioekologian, olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa (ecological niche ) ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat osin eri tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen seikkailukirja, realistisemman suunnan eläinfantasiaa, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon, antaa fantasiageenin palaa.

Kerään sarjan omaan kirjahyllyyni.


Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa
Jalava 2013. Kustantajalta. Kiitollisena.

Erin Hunter Etsijät - Iso Karhujärvi #2






Iso Karhujärvi on sarjan toinen osa (Seekers Great Bear Lake 2009). Tarina vie lukijan pohjoisen luonnon tundralle, missä ilmaston lämpiäminen ja ihminen muuttavat luontoa, ihmiset hakkaavat metsiä, pienentävät karhujen asuinalueita, tuhoavat siirtymäreittejä, vähentävät niiden ravintolähteitä ja ikijään reuna loittonee. Mustapolkuja (asfalttitiet) pitkin kulkevat lattanaamojen tulipedot vaarantavat karhujen hengen.

”Jää sulaa joka auringonkierrolla aina vain nopeammin”, toinen karhu sanoi. ”Me tulimme kutsumaan sen takaisin, mutta mahtavatko jäähenget kuulla meitä? Sen minä haluaisin tietää.”

Muotoaan muuttamaan (shape-shifting) pystyvä harmaakarhu Ujurak johdattaa Tokloa ja Lusaa kohti karhujen pisimmän päivän juhlapaikkaa Isolla Karhujärvellä. Ujurak näkee asiat muodonmuutoksessa esimerkiksi kotkan tai hirven tavoin. Hunter käsittelee myös rasismia ja ystävyyttä karhujen näkökulmasta ainutlaatuisella tavalla. ”Mustat” karhut ovat heikompia ja vähäosaisempia, joilta valkoiset karhut yrittävät anastaa niiden alueen ja ravinnon.

Lusalla on viesti Toklolle tämän kuolleelta emolta, mutta tämän ylpeys ei suostu sitä kuuntelemaan. Keskenkasvuiset karhunpennut kulkevat urheasti seikkailusta toiseen saavuttaakseen kohteensa. Toisaalla yksin jäänyt Kallik tekee samaa vaellusta seuraten isompien karhujen jälkiä. Nämä neljä karhunpentua ovat ”erivärisiä” ja heidän maailmankatsomuksensa on hyvin erilainen. Perillä pentujen tiet kohtaavat monien risteymien kautta ja mukaan tulee Kallikin teini-ikäinen kovisveli Taqqiq, joka kiusaa vanhuksia ja varastaa ruokaa heikommiltaan.

Harmaakarhujen juhlassa Toklo joutuu sankarin roolissa matkaamaan yksin Käpälänjälkisaarelle lepytelläkseen Arcturuksen henkeä ja palauttaakseen saalistusonnen.

Hän jäi seisomaan rantaveteen toviksi ja tunsi laineiden liplattelevan vatsan alla. Hän oli onnistunut! Hän oli viettänyt päivän ja yön Käpälänjälkisaarella ja palannut takaisin harmaakarhujen luo. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin törmäävän jalkaansa ja upotti vaistomaisesti käpälänsä veteen. Hänen kyntensä osuivat lihavaan loheen ja hän kiskaisi sen vedestä. Sitten hän kahlasi kala kidassaan rannalle ja lähti kohti Oogrookia. Karhut väistyivät antaakseen hänelle tietä ja hän pudotti kalan puhekivelle.

Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi
Jalava 2013. Arvostelukappale.


Erin Hunter Etsijät Savuvuori #3




Savuvuori on Etsijät-sarjan kolmas osa (Seekers - Smoke mountain, 2009).


Mustakarhu Lusa, harmaakarhu Toklo ja jääkarhu Kallik lähtevät Isolta Karhujärveltä Pisimmän päivän vietosta muotoaan muuttavan harmaakarhu Ujurakin opastamana kohti Ikijään paikkaa. Mukaan liittyy pitkin hampain myös Kallikin veli Taqqiq. Kukin pennuista seuraa opastavia henkiä oman lajinsa lähtökohdista: Lusan henget ovat puissa, Toklon virtaavassa vedessä ja Kallikin tähdissä. Samoin he kukin kutsuvat kesää eri nimellä, Lusalle se on lehtiaika, Toklolle kalanhyppyaika ja Kallikille palavantaivaanaika. Taqqiq ei kuitenkaan sopeudu joukkoon, vaan päättää palata Kallikin vastusteluista huolimatta jo alkumatkasta takaisin Sulavalle merelle.
”Mutta jospa tämä onnistuisi sittenkin”. Kallik yritti vielä kerran. ”Lupaan kuunnella sinua tästedes enemmän. Ehkä… ehkä me sittenkin tulisimme kaikki jotenkin toimeen keskenämme, vaikka sinä tulisitkin mukaan. Taqqiq, minulla on kovin yksinäistä Ikijään paikassa ilman sinua.”...
”Katso noita neljää oksaa. Ne ovat nuoria oksia ja kaikki lähtevät rungosta samaan suuntaan.”

Toklo puuskahti. ”Tuo on yhtä hölmöä kuin jos lähtisi seuraamaan perhosta!”

Kallik intti. ”Etkö sinä huomaa? Neljä oksaa olemme me, me olemme pentuja, joten olemme kuin nuoria oksia, ja mekin kuljemme yhdessä. Ne näyttävät meille tien.”

Pennut löytävät kuolemaisillaan olevan vanhan jääkarhu Qopukin, joka kertoo, että matkalla viimeiseen erämaahan täytyy ylittää Isojoki ja Savuvuoret. Savuvuorten ylittäminen on vaarallista muun muassa siksi, että siellä asuva jättiläislattanaama paistaa karhuja vartaassa vuoren loimussa.

Lusan loukkaannuttua joen ylityksen jälkeen, pennut joutuvat Savuvuorelle ja Lusa pelkää kuolevansa mutta saa unessa hengiltä tehtävän:


”Paitsi että… etten minä pääse perille asti”.

”Ei pikku karhunvatukka”, Ashia sanoi. ”Sinun aikasi ei ole vielä.”

”Sinun pitää pelastaa erämaa.”

Lusan sairastaessa Toklo alkaa kuntouttaa häntä:

”Venytä etujalkojesi varpaita.”…

”Hyvä nyt takajalkojen varpaat”…

”Mene nyt makaamaan ja potki käpälilläsi kuin uisit vedessä”, hän käski.

”Ilman vettäkö”

”Niin”, Toklo sanoi. ”Tällä tavoin.” Hän laskeutui vatsalleen ja alkoi tehdä uimaliikkeitä.


Savuvuorella:

Heidän otettuaan siellä pari käpälänaskelta Kallik alkoi yskiä ja hieroa silmiään. Käpälistä jäi mustia tahroja hänen naamaansa. Toklo katsoi alas ja huomasi maan olevan mustana noesta.


Välillä ihmetellään:
Hän nuuhkaisi jokaista tulipetoa, jonka ohi he hiipivät, mutta melkein kaikki näyttivät nukkuvan lattanaamojen pesien ulkopuolella. Niiden kova turkki oli joko hopeanvärinen tai punainen tai vihreä tai kirkkaansininen tai musta – ja kerran Lusa näki yhden auringonkeltaisenkin. Hän pohti, tulivatko ne kaikki toimeen keskenään vai olivatko vain samanväriset ystävällisissä väleissä toistensa kanssa.


Miten pentujen käy, selviävätkö he viimeiseen erämaahan? Esteenä on pohjoinen, ankara luonto ja ihmisen aikaansaamat esteet: mustapolut (asfalttitiet ja niiden ylittäminen), tulipedot ja kaivannot sekä metsästäjät, joita pitää paeta henkensä kaupalla. Ilmasto lämpiää, jää pakenee pohjoisemmaksi, erämaa pirstoutuu. Karhunpentujen ”puhe” ottaa kantaa luonnon tuhoutumiseen. Etsijöissä viehättää kirjojen mytologia, historia, maantieteellinen ja geologinen aspekti sekä globaalisesti vaikuttava ilmastonmuutos. Lusa on oma suosikkikarhuni.

Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Etsijät Viimeinen erämaa #4





Viimeinen erämaa
(Seekers: The Last Wilderness 2010) on sarjan neljäs osa.


Victoria Holmes on kertonut, että kun Soturikissat-sarjan innoittamana haettiin uutta eläinjoukkoa seikkailemaan, aluksi mietittiin koiria, mutta niitä pidettiin elintavoiltaan liian samanlaisina kuin kissoja eli Soturikissat-sarjaa (sittemmin koirat on kuitenkin otettu käyttöön). Eläinlajiksi palloteltiin niin hevosia, saukkoja kuin delphiinejä, mutta näitä kaikkia pidettiin liian ”kesyinä” taistelemaan ja luomaan jännittäviä kohtauksia. Karhujen mukana saatiin Victoria Holmesin omat ympäristönsuojeluintressit, kierrätys ja halu pelastaa maapallo. Holmes on myös saanut vaikutteita alkuperäiskansojen kielestä ja kulttuurista. Esimerkiksi Ujurak pystyy muodonmuutokseen, joten hahmon innoittajana on ollut usko siihen, että shamaani pystyy muuntumaan toiseksi eläimeksi. Karhujen erilaisuus ja erivärisyys saa esiin ”rasismia”, kun karhujen erilaiset olemukset, taustat ja uskomukset aiheuttavat keskinäisiä kahnauksia.

Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Lusalla oli suojattu elämä eläintarhassa, mutta tällä oli vapauden jano ja niin tämä karkasi lattanaamojen ja tulipetojen maailmaan. Pitkän taipaleen ja erilaisten vaarojen jälkeen he ovat vihdoin löytäneet etsimänsä. Vihdoinkin ruokaa on tarjolla yllin kyllin.

Valkoisena jääkarhuna Kallik tuntee jään kutsun, Toklo on harmaakarhu, jonka tekee mieli lähteä merkkaamaan reviiriään puihin, Lusa on pieni mustakarhun pentu, joka ei tahdo pysyä muiden kyydissä ja jota muut eivät kuuntele. Lusa haluaisi olla villi mustakarhu, asua metsässä ja kiipeillä puissa, mutta ei haluaisi eroon ystävistään. Ujurakin päässä kuuluu kuitenkin: Tämä ei ole vielä tässä.

Hanheksi muuntautunut Ujurak nielaisee uistimen ja on menehtyä. Ystävykset kantavat lattanaamaksi muuntuneen Ujurakin parantaja Tiinchuun majan eteen ja toivovat parasta.

”Se on ohi”, Tiinchuu vakuutti. ”Annoin sinulle lutukkaa verenvuotoon ja auringonhattua tulehdukseen.”

”Juo tätä”, parantaja sanoi istuutuen vuoteen reunalle. ”Se on tehty lamosalalin marjoista. Se helpottaa kipua ja auttaa nukkumaan. Siinä on myös seljaa laskemaan kuumetta.”

Hänet viedään kuitenkin läheiseen kaupunkiin sairaalaan ja toiset huolestuvat. Tällä välin Toklo ryhtyy elämään oikean harmaakarhun tavoin, mutta saa huomata, että oman reviirin eli oman elinpiirin valtaaminen ei ole helppoa. Kallik ja Lusa lähtevät pelastamaan Ujurakia ja kuinka ollakaan nöyryytetty Toklo yhyttää heidät kaupungin rajalla. Sairaalamatkalla Ujurakille kuitenkin selviää, mikä on ongelma.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Ujurak kysyi tyrmistyneenä.

”Tämä on Propkinin öljykenttä”, hoitaja selitti. ”Tuolla tavoin öljyä saadaan maasta.” Hän pörrötti hymyillen Ujurakin hiuksia.

Lumivalkoisin siivin ilmassa liitävä Ujurak rääkäisi epätoivoissaan. Hänen painajaisnäyssään karhuja ei enää ollut, eikä liioin karibuja, hanhia eikä kettujakaan – vain putkia ja melua ja katkun pilaamaa ilmaa niin kauas kuin silmä kantoi. Saaste oli levinnyt jopa merelle: jäässä nousi esiin mustia seiniä, aaltoihin vyöryi jätteitä. Pakopaikkaa ei ollut.


Viimeinen erämaa on Hunterin väkevä kuvaus pohjoisen haavoittuvasta luonnosta öljykenttien uhatessa levitä viimeisiinkin erämaihin. Tarina on mukaansatempaava ja sen lukee mielellään aikuisempikin lukija. Toki luin lääkekasvien käytön tarkemmin ja oikein ne olivat. Lusa on suosikkini ja haluan tämän selviävän. Viimeinen erämaa on eläinfantasiaa ja arvostan sen ekologista aspektia. Biologina näen sarjassa paljon hyvää ja fantasian lukijana pystyn astumaan sen maailmaan, vaikka karhut eivät aina käyttäytyisi niin lajityypillisten tapojensa mukaisesti.

Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli





Taivaan tuli (Seekers: Fire in the sky 2010) on sarjan viides osa.


Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Edellisessä osassa he saavuttivat viimeisen erämaan ja nyt he ovat pohjoisessa meren rannalla, josta he näkevät ikijään reunan.

Jääkarhu Kallikia ikijää vetää puoleensa ja muutaman päivän odottelun jälkeen Kallik uskoo jään reuna lähentyneen tarpeeksi, jotta karhut voivat uida jään reunalle. Saavuttaessaan jään karhut saavat huomata, että jopa kävely siellä on vaikeaa. Myrsky ja lumisade hankaloittavat elämää, mutta Kallik osaa kaivaa lumeen lämpimän pesän. Kaverukset kohtaavat matkallaan kynnettömien tulipetojen (jäänmurtajien) tekemiä railoja, joissa ui miekkavalaita.

Ylittäessään railoa Kallik putoaa veteen ja miekkavalaat yrittävät siepata hänet, mutta muodonmuutokseen kykenevä Ujurak muuntautuu maitovalaaksi ja työntää Kallikin takaisin jäälle.


Kuolema ja vaarat vaanivat siis varjoissa syvällä jään allakin, ja maistuivat öljylle ja lattanaamoille ja puskivat eläimet ja kalat tieltään yhtä helposti kuin hän oli puhaltanut pikku ravut esiin merenpohjan hiekasta. Ujurak epäili, ettei hän saisi enää koskaan tuntea olevansa turvassa.


Ruoan hankinta on vaikeaa, sillä hylkeiden pyynti ei ole helppoa. Lusalle rasvainen hylkeenliha ei edes maistu. Lusa mielisi mustikoita, hedelmiä ja toukkia ja elämä hangoittelee muutenkin, sillä väsymys painaa ja nukahtelevaisen Lusan hereille saanti on vaikeaa (talviunen tarve).

Kallik tunsi taas syyllisyyden tulvahduksen sisällään. Mikä valkoinen karhu se sellainen oli, joka ei edes hyljettä saanut napattua? Ehkei hän pystyisikään lopulta huolehtimaan ystävistään. Toisaalta häntä ärsytti ajatella Tokloa ja Lusaa. Antaisivat nyt hänelle edes tilaisuuden! Hän oli seurannut heitä maalla silloinkin kun Toklolta oli joskus jäänyt saalis saamatta.

Nelikko vaipuu jo epätoivoon, vaikka Ujurak patistelee matkan jatkamiseen. Lopuksi kaikkien toivon hiipuessa jokaiselle ilmestyy unessa oma tähtikarhu kertomaan, mitä kunkin tulee tehdä. Ujurakille kerrotaan, että oikea suunta on kohti nousevaa aurinkoa. Vastusteluista huolimatta Lusa ja Toklo päättävät palata mantereelle. Ensin he törmäävät uppoavaan laivaan ja tämän jälkeen öljynporauslauttaan, jolla on sattunut öljyvahinko. Lusa tahrii turkkinsa öljyyn ja joutuu puhdistettavaksi, mutta puhdistajien hämmästykseksi musta väri ei vain lähde. Lopulta nämä tajuavat, että Lusa on mustakarhu eikä jääkarhu.

Taivaan tulessa Hunter jatkaa pohjoisen haavoittuvan luonnon kuvaustaan. Öljynporauslauttoja ja jäänmurtajien tekemiä uomia on ohenevalla ikijäälläkin. Lisäksi tällä arktisilla alueella tapahtuu öljytuhoja, joiden seurauksena eläimiä pestään öljystä...


Viides osa on selvästi väliosa karhunelikon seikkailuille ikijäällä, sillä juonenkäänteitä on niukasti, mutta näin sarjaan on saatu kuusi osaa Soturikissojen tavoin.

”Ei”, valkoinen karhu sanoi silmäillen nahkapesässä hyöriviä lattanaamoja. ”Ei kannata.” Hän laskeutui makuulle, laski pään käpäliensä päälle ja sulki silmänsä. ”Minun tuntemaani maailmaa ei ole enää”, hän sanoi suruissaan. ”Eikä koskaan enää tule.”


Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.


Erin Hunter Etsijät Tähtien henget #6






”Henget eivät tule enää luoksemme niin kuin ennen, eivätkä karhut tiedä mistä se johtuu. He jäävät yksin. Karhujen aika voi pian olla ohi.”


Tähtien henget on sarjan kuudesosa ja samalla päätöosa (Spirits in the Stars).

Lusa, Toklo, Ujurak ja Kallik jatkavat vaellustaan ikijään poikki. Vihdoin he saapuvat valkoisten karhujen asuttamalle saarelle, jossa heihin suhtaudutaan epäluuloisesti. Valkoiset karhut ovat sairaita ja heitä kuolee. Saalistusreissulla Lusa keksii, että putkesta vuotaa myrkkyä mereen ja hylkeet, joita karhut syövät ovat saastuneet. Nelikko päättää muuttaa hyljeyhteiskunnan puhtaalle meren lahdelle, jotta valkoiset karhut paranisivat.

Mutta tämäkään ei pelasta erämaata. Ujurak näkee unessa, mikä saaren ongelma on ja välkky Lusa oivaltaa nopeasti mitä pitää tehdä. Tuumasta toimeen. Tehtävä onnistuu, mutta lattanaamojen jahdatessa heitä helikopterilla, melu saa aikaan lumivyöryn, joka koituu erään karhujemme kohtaloksi. Sureva kolmikko suuntaa mantereelle. Onko Kallik heidän mukanaan ja jos on, niin malttaako hän poistua kaihoamaltaan ikijäältä?

Tähtien henget jatkaa neljän karhun seikkailuja vaarasta toiseen. Ujurakin muuntautumiskyvyn ansiosta aina selvitään. Loppuratkaisu viimeisen erämaan pelastamiseksi tuntuu vähän yltiöoptimistiselta. Mutta suotakoon se anteeksi fantasian hengessä.


Erin Hunter Etsijät 6 – Tähtien henget
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.