José Saramago, Elefantin matka

José Saramago sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1998. Saramago kuoli vuonna 2010, joten voidaan kirjoittaa, että hänen viimeiseksi romaaniksi jäi vuonna 2008 ilmestynyt Elefantin matka. Saramagolta on suomennettu 10 kirjaa. Uskon kumminkin, että kirjailijalta riittää suomennettavia teoksia, sillä tänä syksynä Keltaisessa kirjastossa julkaistaan Lissabonin piirityksen kirjuri.


Jokainen meistä tietää, kuinka vaikuttava ilmestys elefantti on. Intian elefantti on pienempi kuin Afrikan. Olen itse seurannut Kenian luonnossa elefantin liikehdintää, kuvannut ja ihaillut sen majesteetillista olemusta. Moni meistä on katsonut elokuvan tai lukenut Sarah Gruenin kirjan Vettä elefanteille ja rakastunut tuohon otukseen siinäkin.

Elefantin matka voi vaatia hieman lukemiseen orientoitumista, jos ei ole sinut Saramagon tekstin kanssa. Pilkkua seuraavat isot kirjaimet ja nimet alkavat pienellä kirjaimella. Repliikkiviivojakaan ei ole antamassa rytmitystä tekstin hahmottumiseen. Vain harvoin lyhyet rivit tai kappaleiden alut tuovat pientä tauotusta, muuten teksti kulkee tasaisena virtana sivun sisälaidasta ulkoreunaan.

Ei pidä paikkaansa väite, että taivas suhtautuisi välinpitämättömästi meidän murheisiimme ja toiveisiimme. Se lähettää meille jatkuvasti merkkejä ja varoituksia, ja jos emme mainitse hyviä neuvoja, se johtuu vain siitä että kummankin kokemus, siis taivaan ja meidän, on osoittanut ettei kannata rasittaa muistia liikaa, koska se on meillä kaikilla enemmän tai vähemmän huono.

Elefantin matka on niin historiallinen romaani kuin matkakirjan edustaja. Vuonna 1551 Portugalin, silloisen mahtavan siirtomaavallan, kuningas Juhana III pohti sopivaa kihlajaislahjaa vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Vaimon tekemä kaino ehdotus elefantin lahjoittamisesta kuulosti heti sangen hyvälle, kerrassaan erinomaiselle. Tästä alkaa tosipohjainen ja samalla sadunomainen kertomus Salomo-elefantin ja sen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin, vaellus halki Portugalin ja Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli lumisten Alppien ja pitkin Inniä ja Tonavaa.

Kuulehan sinä elefantinhoitaja, mitä sinä oikein aiot tehdä tuon eläimen kanssa siellä wienissä, Luultavasti samaa kuin lissabonissakin, ei mitään erityistä, vastasi subhro, sille taputetaan, ihmisiä tulee kaduille sankoin joukoin, ja sitten se unohdetaan, sellainen on elämän laki, voitto ja unohdus.

Tarinan keskushahmo on elefantinhoitaja Subhro. Hänen kauttaan lukija elää matkan vaiheet, elefantin tuntemukset ja kumpaisenkin kokemukset. Kuninkaallista lahjaa saatetaan asiaankuuluvan juhlallisesti: alkutaipaleella mukana on portugalilainen ratsuväenosasto, loppumatkasta itävaltalaiset. Salomo keräsi osakseen huomiota kaikkialla, kun ihmiset eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa. Valladolidin kaupunkiin päästyään Salomo joutuu pesuoperaatioon, ja arkkiherttuan intendentti ilmoittaa, että tästä lähtien elefantti on nimeltään Suleiman. Subhro ei ilahdu nimenmuutoksesta, mutta yhtä vähän häntä itseään ilahdutti, että hänkin joutui hylkäämään oman nimensä, kun hänestä tehtiin Fritz. Itävalta oli täynnä fritzejä, mutta vain yhdellä oli elefantti.


Tarinassa on kertoja, joka ohjaa lukijaa hieman samoin tavoin kuin kertojat Handken Moravilaisessä yössä, Sundin Onnellisessa pienessä saaressa tai Kochin Illallisessa. Kertoja on ironinen välittäessään lukijalle tapahtumia, hän on tietäväinen tuntojen tulkki. Kertoja huolehtii lukijan tarpeista huomautellen tyyliin: Lukijaa kiinnostaa luonnollisesti tietää… Tarinan tosipohjaisuus ja vertauskuvallisuus eivät ole minun hallitsemia asioita. Minulle riittää Saramagon koukeroinen kieli ja humaani kunnioitus kaikessa eriarvoisuudessaan, jota matkalaiset kohtaavat tai keiden oikkuihin alistuvatkaan. Voiko elefantin saada taipumaan ihmetekoon?

Sitä miestä elefantti kohteli aivan erityisen ystävällisest. Se hyväili miehen hartioita ja päätä kärsällään niin lempein liikkein, että ne vaikuttivat lähes ihmisen kosketukselta. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa eläin jätti kouriintuntuvat jäähyväiset ihmiselle, aivan kuin se olisi ollut velvollinen osoittamaan tälle ystävällisyyttä ja kunnioitusta, mitä meidän käyttäytymisnormistomme eivät missään nimessä tue, mutta mikä saattaa olla tulikirjaimin kirjoitettuna elefanttien perustuslakeihin.

Sanotaan, sen jälkeen kun tolstoi sanoi sen ensiksi, että onnellisista perheistä ei ole kerrottavaa. Ei sitä näytä olevan onnellisista elefanteistakaan. Katsotaan nyt vaikka suleimanin tapausta. Pitäisikö tuo lainaus kirjata ylös, että kuinka usein siihen havahtuu?

Jokin vain tässä kirjassa on niin pakahduttavaa, että otetaan nyt vaikka subhron ja komentajan eronhetki sivulla 134. Miten paatunut pitää olla ohittaakseen sen ilman kyyneleitä?

Näemmekö me vielä joskus, komentaja kysyi, Tuskimpa, wien on kaukana lissabonista, Se on harmi, nyt kun meistä ehti jo tulla ystävätkin, Ystävä on iso sana, herra komentaja, minä olen pelkkä elefantinhoitaja jonka nimi on muutettu, Ja minä ratsuväen kapteeni, jonka sisimmässä on myös jotain muuttunut tämän matkan aikana.

Hyvin harvoin tulen todenneeksi lukeneeni täydellisen kirjan. Tämä on sellainen. Ehkä en rankkaa tätä Saramagon parhaimmaksi, mutta siltikin tämä kuuluu parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Kirjan kannet ovat myös yhdet kauneimmista.

José Saramago, Elefantin matka
Alkuteos A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja Sanna Pernu
Tammen keltainen 2011. Kotikirjasto

Kirjan ovat lukeneet myös:

Luettua elämää, Kulttuuri kukoistaa, ja Mai,