Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Luin viikonloppuna Shieldsin ja Howardin kirjan Kuiva kausi. En suunnitellut seuraavaa kirjaa sen enempää, mutta päädyin Atwoodin kirjaan tahattomasti. Kuiva kausi on julkaistu vuonna 1991, mutta nyt lukemani kirja on julkaistu suomeksi 1981. Päätin lähteä aikamatkalle. En edes tiedä, päätyykö tämä tekstini blogiini. Aikamatkaa tämä on monin tavoin, sillä mitäpä muuta voi odottaa vierailulta museoon ja dinosaurusten pariin? Tämä on myös aikamatka Atwoodiin ja itseeni. Kirja on näemmä synttärilahjani, itse tekemä omistus vie sivun ja exlibris kertoo, että ”tää on mun kirja”. Lähdin lukemaan teosta hatarien muistojen varassa, sivuja käännellessä huomaan olleeni varsin kiukkuinen tekstin suhteen...

Kirjan kansilieve kertoo, että Atwoodin teoksia on kuvattu runoilijan romaaneiksi, joiden symboliikka ulottuu juuri niin syvälle kuin lukijalla on silmää nähdä. Kiskaisinkohan juuri maton altani? Kivettyneet leikit on psykologinen romaani.  Kirjassa tulee esille parisuhteen ongelmat, kolmoisdraamat, ihmissuhteet, rakkaus, uudet alut, erot, uusioperheen roolit, mutta Atwood tuo kirjaan myös feministisen näkökulman ja poliittisenkin aspektin. Tapahtumien miljöönä on Toronto, (luonnon)historiallinen museo ja ajankuvana 1970-luku.  Tarinaan mahtuu niin aviovaimoja, aviomiehiä, rakastajia kuin rakastajattaria.

Kivettyneet leikit kertoo kahden naisen ja yhden miehen suhteista. Tarina kuvaa kahden vuoden ajanjaksoa, se alkaa lokakuusta 1976 ja kulkee kesään 1978 asti. Näkökulmatekniikan takia lukija saa käsityksen tapahtumasta niin Elizabeth Schoenhofin, tämän miehen Naten kuin työkaverin Lesje Greenin kautta. Kerronta ei kulje minäkerrontana, joten ratkaisulla  on etäännyttävä  vaikutus. Kerronnat kuvaavat samaa päivää / samoja tapahtumia eri näkökulmasta. Elizabeth ja Lesje tekevät työtä yhdessä menneisyyden parissa Toronton museossa.  Nate on entinen lakimies, joka keskittyy lasten puisiin leikkikaluihin. Lesje elää alkuun Willamin kanssa jonkinlaisessa parisuhteessa. Heti alussa tarinaan liittyy Chris, edesmennyt tutkija, joka on ampunut päänsä tohjoksi haulikolla.  Hän oli myös Elizabethin edesmennyt rakastaja. Lesjessä on toiseutta, sillä hänen isoäitinsä oli ukrainalainen, juutalainen. Atwoodin huumori on varsin purevaa, sillä aina jossain ylitetään sopivuudenkin raja. 

Nate ei tiedä mitä kulta sana enää tarkoittaa heidän välillään, vaikka he aina käyttävät sitä. Lasten takia. Hän ei muista milloin hän alkoi koputella Elizabethin oveen, tai milloin hän lakkasi pitämästä sitä omana ovenaan. Silloin kai kun he siirsivät molemmat lapset samaan huoneeseen ja hän alkoi nukkua tyhjässä sängyssä.

Nate, hän sanoo. – Kenen huone tämä on?

Mies katsoo häneen, ei vastaa.

Tämä on Elizabethin huone, sanoo Lesje.

Hän nousee seisomaan ja alkaa pukeutua, verhoten itsensä niin nopeasti kuin kykenee. Tämähän on kauheaa, tämä on häväistystä. Hän tuntee itsensä tahraiseksi; melkein kuin jonkinlaista sukurutsaa. Elizabethin aviomies ja Elizabethin vuode ovat kaksi kokonaan eri asiaa.

Nate ei ymmärrä. Hän selittää että hänen oma sänkynsä on liian kapea heille molemmille.

Ei siitä ole kysymys. Vuoteella ei ollut valinnanvaraa, Lesje ajattelee.

Kulissit pidetään, vaikka toinen lähtee. Ei isä oikeastaan ole lähtenyt, hän on vain lähtenyt. Kaikki tapahtuu sulassa sovussa todeten, että Taidat pakata? Aluksi tavaroiden siirto on vain suurempaan verstaaseen siirtämistä. Vakuutetaan rakkautta ja lasten osattomuutta tapahtuneeseen, ja silti jokainen tajuaa, että mennyttä mikä mennyttä. Eletään sen mukaan, että varmistetaan tulevaisuus kiemuraiseksi ja kanssakäymiset rosoisiksi. Meidän lapset, teidän lapset, exät, mummopuolet olevat ja tulevat. 

Palaan alkuuni ja kieputan tarinaa kertoen, että lähdin lukemaan tarinaa hatarien muistikuvieni perusteella, että Atwood kirjoittaa modernimmin kuin Shields ja Howard. Olen kertonut, että en pidä parisuhdedraamoista. Mikä tämän sitten eroaa esimerkiksi Maeve Binchystä? Tarina on unohtumaton ja kammottava, mutta samalla se on surullisen hauska kaitselmus luhistuvaan avioliittoon urbaanissa yhteiskunnassa.  Mikään ei ole sattumaa, eikä varsinkaan naisten työ menneisyyden parissa. Tarinassa on läsnä jokapäiväinen arki, lapsuudet ja nuoruudet, tunteet ja tunteiden puute ja kuihtunut intohimo. Atwood riepottelee ihmisparkojaan säälimättömästi, hänen ihmisensä eivät ole virheettömiä tai täydellisiä. Atwood kuvaa syvälle iskostuneita tapoja ja normeja. Kuka haluaisi kuulla kahvilassa Marthan  kysymyksen: Tehän asutte yhdessä Nate Schoenhofin kanssa?

 Olen lukenut aivan äskettäin Atwoodin trilogian Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. ja nauttinut käännösten kielestä. Sama visio ja taistelu olemassaolosta on tässäkin läsnä, mutta nyt se vertautuu vain ihmisten ja dinosaurusten sukupuuton  kautta. Kivettyneissä leikeissä oleva ajan patina syntyy jostain muusta kuin Atwoodista, sillä minua ärsyttää ja hämää kirjan käännös, omituiset yhdyssanat, kääntämättömät käsitteet: piirteetön laardi,  kosteantippuva pinaatti, saniaispuun latvatupsu, kylpypyyheyön, kotirouvapermanentin, paperiauringonkukkakoristeisella, samarialaisenvaistoihinsa, yksityissaniaispuidensa, priaappisena jne. Margaret Atwood, Simone de Beauvoir ja Virginia Woolf käyvät taisteluaan ykkösijasta minulla. Sanonko tarpeeksi sivistyneesti, että tällainen käännös ei vetele Atwoodin kanssa.

Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Alkuperäisteos Life Before Man

Kirjayhtymä 1981. Kotikirjasto.