Michael Ridpath 66° Pohjoista leveyttä ja Lee Child Korkein panoksin

Michael Ridpath (s. 1961) on brittiläinen entinen pankkiiri, joka on opiskellut historiaa ja työskennellyt pankkialalla, jossa hän on hoitanut roskalainasalkkua ja toiminut riskisijoittajana.

Michael Ridpath on kirjoittanut useita dekkareita, joista Varjojen saartama (2013) oli ensimmäinen Islantiin sijoittuva Magnus Jonson –dekkari. Magnus on syntyjään islantilainen, mutta varttunut ja opiskellut Bostonissa. Hän on saanut komennuksen Islantiin, koska Bostonissa hän on saanut vihollisekseen Dominicans-rikollisjengin, joka aikoo tappaa hänet.

Islanti elää pankkikriisin jälkeistä aikaa. Kansantalous on kaatunut. Kurssien romahdus on vienyt monelta koko omaisuuden asuntoa ja elinkeinoa myöten. Joka lauantai seitsemäntoista viikon ajan mielenosoittajat ovat kerääntyneet parlamenttitalon edustalle vaatimaan hallituksen ja pääministerin eroa ja uusia vaaleja. Nyt oli kuitenkin tiistai, mutta parlamentin istuntokauden avajaispäivä, ja mielenosoittajat vaativat yhä äänekkäämmin pääministerin ja hallituksen erottamista.

Islantilaiset olivat vihaisia. Ehkä vihaisempia kuin koskaan sen jälkeen kun ensimmäiset viikingit olivat nousseet maihin Savujenlahdella tuhat vuotta aikaisemmin.

Ja Harpa, Harpa se vasta vihainen olikin.

Hän seisoi neljäntuhannen maanmiehensä kanssa Parlamenttiaukiolla mylvien, iskulauseita huutaen ja paukuttaen. Hänellä oli kattila ja kansi joita hän hakkasi. Harpan vieressä seisoi pieni ryhdikäs mummo, joka takoi uhmakkaana rollaattoriaan maahan ja huusi silmät leimuten.

Mielenosoituksen jälkeisenä yönä eräs pankkiiri kuolee ja poliisi haluaa painaa asian villaisella itsemurhalla, jotta vältyttäisiin isommilta järjestyshäiriöiltä.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin Magnus on saapunut Islantiin, mutta ei ole vielä saanut islantilaista virkamerkkiä, koska hänen pomonsa vaatii, että hänen on suoritettava puoli vuotta poliisikoulua oppiakseen tuntemaan Islannin lain. Lontoossa tapetaan kuitenkin islantilainen entinen pankkiiri, joka on osittain vastuussa pankkikriisistä. Magnus saa komennuksen tutkintaryhmään omasta pyynnöstään, koska hänellä on Bostonista paljon kokemusta murhista ja koska hän osaa täydellistä englantia. Islannissa tapahtuu suhteellisen harvoin henkirikoksia.

Toisaalla palataan vuoteen 1934, jossa Magnuksen isoisä kaverinsa kanssa kuulee murhasta, mutta jonka hän päättää salata. Myös Magnuksen isä on murhattu joitain vuosia aiemmin ja syyllistä ei ole tavoitettu. Magnus pohtii näiden tapausten mahdollisia liitoksia toisiinsa. Olisiko kyseessä jokin sukukosto? Magnus tapaa joitain sukulaisiaan selvittääkseen asiaa, vaikka ei olekaan puheväleissä heidän kanssaan.

”Löydetäänkö häntä koskaan?” Se oli Hallgrimurin äiti. Hän itki.

”Ei takuulla.” Hallgrimurin isä. Äänet lähestyivät. ”Hän on ja pysyy järvenpohjassa. Kalat syövät hänen ruumiinsa. Hän saa ansionsa mukaan.”

Magnuksella on myös aavistus, että tammikuinen itsemurhaksi kirjattu kuolemantapaus liittyy jotenkin Lontoon surmaan, mutta hänen pomonsa ei usko asiaa ja hyllyttää Magnuksen tutkinnasta. Onko kyseessä terroristit vai vain yksittäinen omaisuutensa menettänyt islantilainen? Magnuksella on myös ongelmia suhteessa tyttöystäväänsä, joten mietittävää riittää monella rintamalla – tietenkin nämä ihmissuhteet on saatava mukaan tarinaan.

”Onko sinulla hetki aikaa? Pieni hetki vain. Meidän on puhuttava. Luulen että haluan muuttaa Hampuriin. Aioin juuri soittaa Svalalle.”

”Valitan, mutta en ehdi juuri nyt”, Magnus sanoi. ”Pitää lopettaa.”

Hetken Magnus mietti, oliko tehnyt virheen katkaistessaan puhelun.

Ridpath ammentaa monessa kohtaa islantilaisia keskiaikaisia saagoja. Kuinka hyvää hänen Islannin kuvauksensa on? Siihen osaisi vastata vain islantilaiset. Joka tapauksessa hän yrittää samoille markkinoille monien pohjoismaalaisten dekkaristien kanssa onnistuen siinä varsin hyvin. Teksti on ehkä perinteisempää ja vähemmän väkivallan kyllästämää kuin esimerkiksi Kallentoftin värikkäimmät kuvaukset. Itse en haluakaan lukea väkivaltaisia kuvauksia kuolemantapauksista. Islannissa tuntuu olevan muutenkin turvallisempaa, koska islantilaisilla poliiseilla ei esimerkiksi ole ollenkaan aseita.

66° Pohjoista leveyttä on erinomainen lomadekkari, hieman erilainen, mutta kiinnostava.

Michael Ridpath 66° Pohjoista leveyttä
Alkuperäisteos 66° North (2011)
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Schildts & Söderströms 2015-06-14
Kustantajalta. Kiitoksin.





Korkein panoksin on Lee Childin yhdeksästoista Jack Reacher toimintatrilleri ja kahdeskymmeneskin (Make me 2015) on jo ilmestynyt. Childin kirjat ovat hyvin suosittuja, sillä on arvioitu, että maailmassa myydään hänen kirjansa joka toinen sekunti. Child sai vuonna 2013 Diamond Dagger –palkinnon poikkeuksellisista ansioista rikoskirjallisuuden alalla. Tappajan jäljillä on filmattu ja pääosassa nähtiin Tom Cruise. Lee Child on brittiläisen Jim Grantin (s. 1954) taiteilijanimi. Hän on opiskellut oikeustiedettä ja kirjoittanut televisiokäsikirjoituksia. Jäätyään työttömäksi hänen ensimmäisen kirjansa Killing Floor ilmestyi vuonna 1997 (suomeksi vasta 2010 nimellä Tappotahti). Lee Child asuu New Yorkissa.

Olen ostanut kaikki Lee Childit uutuuksina, mutta yhtäkään en ole lukenut. Päätin lukea uusimman Childini dekkariviikon kirjana. Korkein panoksin on irrallinen edellisiin nähden, joten Childin lukemisen voi aloittaa siitäkin.


Jack Reacher toimintatrillerit ovat vauhdikkaita, joissa tapahtumia ja juonen koukeroita riittää. Korkein panoksin on kirjoitettu 1. persoonassa, mutta suurin osa Childin teoksista on 3. persoonassa. Reacher on 195 senttinen ja 110 kiloinen, mutta ikäisekseen ja kokoisekseen varsin ketterä mies. Hän on palvellut maavoimien majurina sotilaspoliisissa, mutta jäänyt ennenaikaisesti eläkkeelle ja kiertelee Yhdysvaltoja jalkaisin tai bussilla ilman mitään omaisuutta hammasharja taskussaan. Hänellä ei ole ajokorttia, passia, puhelinta tai luottokorttia. Silti hän osaa käyttää esimerkiksi tietokonetta. Hänellä on uskomaton muisti, ajantaju ilman kelloa, mieltymys kahviin. Häntä kutsutaan aina Reacheriksi, ei koskaan Jackiksi. Lee Child on sanonut, että hän on kuin Sir Lancelot, joka korjaa maailman vääryyksiä kohdatessaan niitä.


Kahdeksan päivää sitten elämässäni oli ylä- ja alamäkeä. Siinä oli hyvää ja vähemmän hyvää. Enimmäkseen siinä ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Oli pitkiä, jokseenkin merkityksettömiä jaksoja ja satunnaisia ryöpsähdyksiä. Kuten armeijassa. Ja sitten minut tavoitettiin. Sotilas voi lähteä armeijasta, mutta armeija ei lähde sotilaasta. Ei aina, eikä kokonaan.


Reacher on saapumassa bussilla Seattleen, kun kaksi naissotilasta jättävät poistuessaan Fort Lewisin sotilastukikohdassa penkille Army Times –lehden. Reacher tarttuu lehteen löytäen itseään koskevan ilmoituksen.

Ilmoituksia oli joka tapauksessa kymmenittäin.

Mukaan lukien sellainen, jossa mainittiin minun nimeni.

Siinä se oli keskellä sivua, pari senttiä korkea, palstan levyinen laatikoitu ilmoitus, viisi lihavoitua sanaa: Jack Reacher soita Rick Shoemakerille.

Bussin saapuessa Seattleen Reacher soittaa Pentagoniin. Kaksikymmentäkahdeksan minuuttia myöhemmin häntä ollaan kuljettamassa lentokentälle, jossa odottaa liikelentokone, ilmavoimien miehistöineen ja hänet viedään Pohjois-Carolinaan, Fort Braggiin, erikoisjoukkojen päämajaan.

Tarkka-ampuja on yrittänyt tappaa Ranskan presidentin laukauksella 1300 metrin päästä .50-kaliiperisella luodilla. Reacher ja kenraali O’Day päätyvät tulokseen, että maailmassa on kaksikymmentäviisi tehtävään pystyvää henkilöä, jotka eivät ole enää vakipalveluksessa. Armeijan leivissä olevat eivät tule kysymykseen, koska heidän olinpaikkansa tunnetaan. Näista 25:stä vain neljällä ei ole alibia, joten vain he tulevat kysymykseen ampujaksi.

Reacher kyyditetään ampumapaikalle Pariisiin, ja perillä hänet yritetään ampua samalle parvekkeelle, josta Ranskan presidenttiä kohti on ammuttu. Hän palaa takaisin Fort Braggiin, josta hän neuvottelujen jälkeen lähtee nuoren, kokemattoman apulaisen kanssa Lontooseen. Lontoossa Reacher saa roistojen joukossa aikaan tuttuun tapaansa tuhoisaa jälkeä. Ampujakandidaatit putoavat yksi toisensa jälkeen listalta ja lopulta jää jäljelle vain yksi mahdollinen, joka on todennäköisesti piiloutunut paikallisen gangsterijoukkion johtajan taloon.

Childissa meno on kovaa, kolhittuja ja kuolleita pahiksia syntyy joukolla. Lee Childin kirjat ovat kuitenkin helppoja lukea, hän hallitsee jännityksen luomisen ja pitää lukijan otteessaan jälleen kerran koko kirjan ajan, vaikka hänen tarinansa ovat epäuskottavia ja mahdottomia. Kaikesta huolimatta näitä on helpompi lukea, sillä koin esimerkiksi Måns Kallentoftit liian raaoiksi, paikoin jopa epämiellyttäviksi. Childin vauhdissa on enemmän viihteellisyyttä. Tapahtumien ja esineiden kuvaukset ovat usein pitkiä ja yksityiskohtaisia, mutta silti hän saa mielenkiinnon pysymään. Suosittelen vauhdikkaiden jännityskirjojen ystäville.

Lee Child Korkein panoksin
Alkuperäisteos Personal 2014
Suomentanut Jukka Jääskeläinen
Karisto 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.