Kristina Ohlsson Daavidintähdet

Kristina Ohlssonin uusin ja samalla viides Fredrika Bergman -dekkari on nimeltään Daavidintähdet (Davidssjärnor 2013). Kirjan on suomentanut Outi Menna. Aiemmin ovat ilmestyneet Nukketalo, Tuhatkaunot, Varjelijat ja Paratiisiuhrit. Aloitin Ohlssonin tuotannon lukemisen Tuhatkaunosta. Tuhatkaunot ja Varjelijat sisältävät upean kuvauksen päähenkilön parisuhteesta ja sen rakentumisesta. Paratiisiuhrit jätti minut kylmäksi eli en ihastunut laisinkaan. Koin sen välityöksi. Puolisoni luki ennen minua tämän kirjan ja kyselin koko ajan juonesta, tapahtuuhan se varmasti Ruotsissa ja maassa eikä ilmassa.

Luettuani Daavidintähdet tunsin lukeneeni erinomaisen kirjan. Lukija hallitsee kirjan tilanteet paremmin kuin moni muu, paremmin kuin Fredrika tai Alex. Siitä huolimatta lukija on hukassa alusta loppuun asti, kenelle tapahtuu mitäkin, kuka on uhri jne. Lukijaa kieputetaan hurjalla tavalla tyyliin upside down. Leikkisästi totean, että tämän kirjan spoilaus ei olisi helppoa. Lukijan on pidettävä kaikki tiedonmurut mielessään lukiessaan tarinaa.

Juutalaisen päiväkodin opettajatar ammutaan päivän päätteeksi lasten edessä keskellä lumista katua. Vähän myöhemmin samana iltapäivänä katoaa kaksi kymmenvuotiasta poikaa, jotka löydetään seuraavana päivänä ammuttuna lumihangesta läheltä kuninkaanlinnaa. Heillä on paljaat jalat ja päässään paperikassit, joihin on piirretty naamankuvat.

Hän nukkuu päivällä ja herää silloin kun aurinko laskee, Avital kertoi kuiskaten yhtenä päivänä kun he piileskelivät Avitalin rakentamassa puumajassa, jotta Davidin ei tarvitsisi mennä kotiin. – Sitten hän valitsee lapsiuhrinsa ja käy hakemassa tämän.

Poikien murhista heidän vanhemmilleen tulee mieleen edellinen, israelilainen lastentaru, jolla lapsia pelotellaan pysymään sisällä (kirjan loppusanoissa kirjailija kertoo itse keksineensä tämän tarun). Siviilitutkija Fredrika Bergmanin on palannut Alex Rechtin työpariksi. Tutkimuksen edetessä kaikki johtolangat tuntuvat johtavan tai päättyvän Israeliin. Lopulta Fredrika joutuu matkustamaan Israeliin, jossa vastaanotto on hyvin tyly. Välillä tarinassa poiketaan pikaisesti Helsingissäkin.

Peder Rydh  on Fredrikan ja Alexin entinen työkaveri, joka on erotettu poliisista ampumatapauksen takia. Hänet valitaan Tukholman Salomonin juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi. Pienen tytön kadotessa Alex ja Fredrika joutuvat ahdinkoon, kun kukaan ei kerro mitään tai valehtelee.

Efraim Kiel on tullut Tukholmaan rekrytoimaan uuden turvallisuuspäällikön yhteen Tukholman juutalaisista seurakunnista, Salomonin seurakuntaan. Mutta mitä tekee Israelin Mossadin agentti Tukholmassa? Sitä ryhtyy selvittämään Ruotsin suojelupoliisi etunenässään terroristiyksikön vetäjä Eden Lundell, joka on joutunut eroamaan Lontoossa MI5:stä juuri Efraimin takia.

Fredrika on alkanut soittaa uudelleen viulua, sillä käsivammansa vuoksi hän hylkäsi viulun soiton. Musiikki oli Fredrikan kantava voima elämässä, ja se olisi voinut olla hänen koko elämänsä.  Fredrikan elämä on mielenkiintoista, hän on pienten kaksosten äiti, kaksikymmentäviisi vuotta vanhemman yliopistomiehen puoliso ja luo vaativaa uraa.

Kuinka moni hänelle olikaan sanonut, ettei se tulisi ikinä onnistumaan, että hän joutuisi tekemään kaiken itse, koska Spencer oli liian vanha pystyäkseen auttamaan, etteivät sen ikäisen miehen voimat millään riitä pienten lasten hoitamiseen.

Fredrika ottaa viulun mukaan työmatkalleen Israeliin hoitaakseen sillä stressiä. Spencer jää kotiin hoitamaan kaksosia sairastuttuaan juuri ennen matkaa. Spencerin tarkoituksena oli myös matkustaa Jerusalemiin Hebrewin yliopistoon yhdeksi pääluennoitsijaksi kahden viikon kurssille.  Myös Eden lähtee matkalle, sillä hän suuntaa puolestaan Lontooseen selvittelemään asioita. Hänkin hankkii matkaltaan viulun tuliaisiksi toiselle kaksoistytöistään, joita hänen miehensä on jäänyt hoitamaan. Tämäkään ei ole viaton episodi. Kaikella on merkityksensä niin viuluilla kuin kaksosilla.

Hän seisoo ovensuussa hiljaa, katselee huonetta jossa he lepäävät, näkee kuhinan ympärillään pelastushenkilökunnan koettaessa tehdä sen mitä on tehtävissä, vaikka on myöhäistä tehdä enää mitään. Ja se näky jää paikalla olevien mieliin pysyvästi.

Kaikki muistavat naisen, joka seisoi ovella luminen takki yllään ja viulu kädessään.

Komisario, joka kuvitteli nähneensä kaiken, seisoo paikalleen jähmettyneenä avaran makuuhuoneen ovella. Hän ei saa katsettaan irti miehestä, joka makaa sängyssä kahden lapsensa kanssa. Heidän ympärillään häärii ihmisiä, jotka koettavat saada aikaan ihmettä. Mikään muu ei muuttaisi tilannetta suuntaan taikka toiseen. Komisario on nimittäin nähnyt urallaan riittävästi vainajia tietääkseen, ettei yksikään sängyllä makaavista ole elossa.

Miksi kirjan nimi on Daavidintähdet? Ne mainitaan ehkä vain kerran kirjassa koruna. Loppusanoissa Ohlsson kertoo olleensa jo pitkään kiinnostunut juutalaisuuden historiasta ja Israelin valtion synnystä ja kirjoittaneensa teosta Jerusalemissa.

Ohlsson dekkareissa minua kiehtoo myös Fredrika Bergmanin yksityiselämä. Aikaisempien kirjojen tapahtumat vilahtelevat mukana, mutta niiden tuntemattomuus ei haittaa lukijaa. Tässä kirjassa Fredrika kertoo, että on säästynyt läheistensä menetyksiltä, mutta kertoo olleensa vähällä menettää Spencerin auto-onnettomuudessa. Aiemmat osat lukenut muistaa tapahtumat, kuinka koskettavasti ne kerrottiin.

Daavidintähdet on erittäin hyvä dekkari ja omasta mielestäni paras Ohlssonin Fredrika Bergman –dekkareista. Suosittelen tätä jännittävää dekkaria kesään, vaikka taivaalta satavat lumihiutaleet verhoavat Tukholman. Minun on vaikea kuvitella tänä vuonna parempaa dekkaria.

Kristina Ohlsson Daavidintähdet
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.


Kirjasähkökäyrä on lukenut tämän kirjan.

Osallistun tällä kirjalla Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa